Sanasta miestä

Muun muassa Frontside Ollien sanoittanut Sana Mustonen pohtii, miksei iskelmäsanoittaja osaisi kirjoittaa muutakin. Miksi pitäisi pysytellä vain yhdessä genressä?

Odotan sitä päivää, kun mulle kasvaa munat. Nimittäin, jostain syystä useimmiten, kun ryhdyn tekemään laulutekstiä, huomaan puhuvani miehen suulla. Totta kai olen kirjoittanut paljon myös naisten laulettavaksi, mutta kyllä vaakakuppi kallistuu kuitenkin äijien suuntaan. Olen miettinyt, johtuuko se kolmesta avioliitostani, joissa kaiken vittuilun ja nalkutuksen keskellä ehdin tehdä myös syvällisiä havaintoja miesten ajatusmaailmasta.

”Taisi tulla täyteen miehen mitta,
elää jonkun toisen elämää
ja unelmitta.
Elvis has left the building,
liian kauan tossun alla se makas.
Elvis has left the building,
sä voit huutaa perään sille: Rakas,
silti se ei enää tulisi takas
koskaan kuitenkaan.”

Meikäläistä tituleerataan täällä kylillä iskelmäsanoittajana, enkä tiedä pitäisikö siitä tittelistä olla tyytyväinen vai näreissään. Ei iskelmässä mitään vikaa ole. Sillähän minä ja kolme lastani elämme. Iskelmähän on se kulttuurimuoto, joka puree suurimpaan osaan ihmisiä. Kuinka moni mökin muori tai lähiöperhe lähtee Kiasmaan taidenäyttelyä katsomaan? Mutta radio avataan, viimeistään autossa, ja sieltä sitten joku Keijo Annikki ja Kivespussit luikauttaa jonkun elämää suuremman iskelmän.  Siinä saa muutamassa minuutissa sanottua isojakin asioita ja kenties kuuntelijan oivaltamaan jotakin tärkeää. Toisinaan myös vaihtamaan kanavaa, mikä sekin tarkoittaa, että musiikki on kuitenkin tehnyt jonkin vaikutuksen.

Iskelmä, tai nykyäänhän puhutaan kai pop-iskelmästä, on meikäläisen päälaji, ihan siitä syystä, että useimmiten iskelmäartistit eivät itse tee kappaleitaan, eli HE TARVITSEVAT MUIDEN TEKEMIÄ BIISEJÄ. Aikanaan kun aloitin sanoitushommat, lupasin juhlavasti itselleni, että haluan ulottaa sanaiset lonkeroni ihan kaikenlaiseen musiikkiin ja joka genreen. Mutta eipä se olekaan niin helppoa.

Rokkibändit tekevät yleensä biisinsä itse ja isommilla popstaroilla on se oma hoviklikkinsä ympärillään, ja siihen ovenväliin ei helposti jalkaansa saa. Eikä varsinkaan tällaista pulleaa naisen jalkaa, jonka varpaanväleissä on maatiaiskananpaskaa.

Sitä paitsi tuntuu, että musiikkialalla pitää valita genrensä, muuten ei ole katu-uskottava. Jotkut tekevät biisejä jopa salanimillä, etteivät vaan leimaannu iskelmänikkareiksi… Onneksi nyt pikkuhiljaa homma on hieman vapautumassa ja sekoittumassa. Keski-ikäiset naisetkin saavat kirjoittaa suomirokin staroille, (itsekin sain yhden tekstin Pate Mustajärven levylle ja se tuntui jonkinlaiselta rajanylitykseltä) ja nuoret rokkarit taas vanhan liiton iskelmä artisteille.

Olen sitä mieltä, että jos osaa kirjoittaa oivaltavan iskelmätekstin eikä ole aivan latvalaho, osaa kirjoittaa myös mitä tahansa muuta! Mutta kai se on aivan sama, mitä tässä horisee, sillä suuri yleisö tietää minusta vain sen KUUDEN VUODEN KUULIAISUUDEN, joka edelleenkin on mielestäni hauska ja toimitti hyvin virkaansa siellä vaalijuhlissa esitettynä.:)

Ja sitten vielä pari ohjetta elämään:

”Snagarilla jos etuilee,
voi menettää hampaansa.
Ja ihan turha on mennä kaljulle
esitteleen kampaansa.

Ch: Pidä turpa kii, älä ärsytä, älä provosoi mitenkään.
      Sillä lailla tässä maailmassa ehkä hengissä selvitään.
      Mutta vaikka sitä kuinka nielee ja niiaa ja nöyrtyy ja perseitä nuolee,
      niin joskus sitä kuitenkin kuolee.”

Teksti ja kuva: Sana Mustonen