Bob Dylan ja Neil Young myivät biisinsä sadoilla miljoonilla – mitä se tarkoittaa?

Joulukuussa 2020 räjähti uutispommi: Bob Dylan, 79, myi koko biisikataloginsa Universal Music Groupille. New York Times arvioi, että liki 60 vuoden aikana syntyneet yli 600 teosta vaihtoivat omistajaa yli 300 miljoonan dollarin hintaan. 

Edellisellä viikolla Fleetwood Macin laulaja Stevie Nicks, 72, oli myynyt 80 prosentin osuuden kustannusoikeuksistaan independent-kustantaja Primary Wave Musicille arviolta 80 miljoonalla dollarilla.

Vuodenvaihteen jälkeen pamahti taas: Neil Young, 75, myi Hipgnosis-yhtiölle puolet kataloginsa eli hallinnoimiensa biisien oikeuksista arviolta 150 miljoonalla dollarilla. Samalla viikolla Youngin kauppojen kanssa Fleetwood Macin toinen pääbiisintekijä Lindsey Buckingham myi niin ikään Hipgnosisille sekä kustannus- että henkilökohtaiset tekijänoikeudet kaikkiin biiseihinsä. Viikon kuluttua tästä Mick Fleetwood myi vielä BMG:lle osuutensa Fleetwood Mac -hittien rojalteista. Ja Shakira Hipgnosisille kustannusoikeutensa. Ja niin edelleen.

Mistä ilmiössä on oikein kyse?

Yhtäkkiä uutisia isojen biisikatalogien kaupoista alkoi putkahdella toinen toisensa perään. Niitä yhdistivät paitsi oikeuksistaan luopuvat megatähdet ja jättimäiset rahasummat myös uutisoinnin ja keskustelun epämääräisyys. Satojen miljoonien potteja on ollut helppo taivastella ottamatta edes selvää, mitä kaupoissa tarkalleen ottaen myytiin.

Nyt on aika pysähtyä pohtimaan, mitä ilmiön taustalla oikeasti on ja miksi oikeudet vaihtavat niin vilkkaasti omistajia. Voivatko nämä mannerlaattojen liikkeet maailmalla ravistella kenttää myös suomalaisten tekijöiden alla?

Kakku ja sen jakajat

Aloitetaan perusasiasta: mikä on se kauppatavara, joka biisikatalogien myynnissä vaihtaa omistajaa? Teoston lakitiimin vanhempi lakimies Hanna Ekqvist kertoo aivan ensimmäisen perusasian.

”On tärkeää tehdä se ero, että on teokseen liittyvät oikeudet, jotka ovat lähtökohtaisesti joko tekijällä tai kustantajalla, ja sitten on äänitallenteeseen liittyvät oikeudet, jotka ovat tyypillisesti levy-yhtiöllä”, Ekqvist sanoo.

Kun esimerkiksi Dylanin ja Youngin yhteydessä puhutaan ”biisien myymisestä”, tarkoitetaan siis teoksiin liittyviä taloudellisia oikeuksia. Käytännössä tekijän kauppakumppanina on useimmiten kustantaja. Jotta aiheeseen voi päästä käsiksi, on syytä luoda katsaus nykyisiin kustannusmarkkinoihin ja alan rakenteeseen.

Suomen Musiikkikustantajat ry:n toiminnanjohtaja Jari Muikku lupautuu pitämään aiheesta pohjustuspuheen. Hänellä on alaan laaja perspektiivi, sillä ennen nykyistä pestiään hän on toiminut muun muassa Teoston medialisensoinnista vastaavana johtajana sekä tekijänoikeusasioitakin ruotineena konsulttina.

”Kansainvälinen kustannusmarkkina on tavallaan samannäköinen kuin levymarkkina, jossa on kolme majoria: Sony, Universal ja Warner. Kustannuspuolellakin on kolme majoria: Sony (entinen Sony ATV), Universal ja Warner Chappell”, Muikku kertoo.

Suomen äänitebisneksessä majoreilla eli monikansallisilla suuryhtiöillä on yli 90 prosentin markkinaosuus, ja kansainvälisesti se liikkuu maasta riippuen 70–80 prosentin välillä.

Kustannusmarkkinoilla kolmen majorin valta-asema ei ole ihan niin vahva: osuus oli vuonna 2019 globaalisti yhteensä 58 prosenttia.

”Indien osuus on siis isompi kuin levymarkkinoilla, yli 40 prosenttia, mutta siihenkin joukkoon on kasvanut viime vuosina pari isompaa, majorien kanssa kilpailevaa toimijaa: Kobalt ja BMG.”

Luvut kertovat selkeän viestin: kustannusmarkkinoilla kilpailuasetelma yhtiöiden välillä ei ole yhtä vakiintunut kuin äänitemarkkinoilla, joten kakun ympärillä häärii aktiivisempia jakajia. Koska markkinaosuudet muodostuvat katalogeista, tekijöiden näkökulmasta se tarkoittaa yksinkertaistettuna, että rahaa tuottavia biisejä kohtaan on kysyntää monelta suunnalta.

Yksin tämäkään ei vielä selitä viime aikojen tähtitieteellisiä kauppasummia, vaan alan rakenteita ravistelee suuri murros.

Isojen oikeusmassojen bisnes

Näkyvästi otsikoitujen megatähtien miljoonakauppojen varjoissa meneillään on ollut useamman vuoden ajan kustannusalan keskittyminen. Kustantajat ovat joko yhdistyneet tai isommat kustantajat ovat ostaneet pienempiä. Katalogeja on siis niputettu eri tavoin.

”Yksittäisten toimijoiden määrä on pienentynyt, ja kustantajien katalogit ovat kasvaneet. Kehitys liittyy digitalisaatioon: kun yksittäisestä teoksesta tulevat tekijänoikeusvirrat ovat niin pieniä, täytyy olla riittävän iso oikeusmassa, jotta voi tehdä järkevää bisnestä.”

Suuruuden ekonomia ei liity pelkästään volyymin luomaan tulovirtaan. Suurimmat kustannusyhtiöt tekevät Spotifyn ja YouTuben kaltaisten digitaalisten alustojen kanssa suoria sopimuksia. Kun korvaustasosta aletaan vääntää, vaikkapa Bob Dylanin koko katalogi on jo melkoinen vipuvarsi neuvotteluihin.

Kaikki suoratoistopalvelut haluavat varmasti Dylanin biisit tarjolle. Se on kustantajalle jo sinällään rahanarvoinen etu, jolla voi kasvattaa myös muun katalogin tuottoa.

”Neuvotteluaseman paraneminen on ilmiselvä asia, kun puhutaan näin merkittävistä tekijöistä”, Muikku sanoo.

Yksittäisilläkin biiseillä voi toki ansaita rahaa vielä striimiaikanakin. Biisien synkronointi tv-ohjelmiin, elokuviin ja mainoksiin on kustantajille tärkeä tulonlähde. Tosin Muikun mukaan ei ihan niin iso bisnes kuin takavuosina, sillä synkronointikorvaukset ovat pudonneet huomattavasti 10–20 vuoden takaisesta huipputasostaan.

Toisaalta yksittäisten biisien synkronoinnillakaan ei voi tienata loputtomiin, mitä Muikku havainnollistaa kärjistetyllä esimerkillä.

”Jos jotain biisiä on käytetty vaikkapa K-kaupan mainoksessa, ei sitä voi myydä S-ryhmän mainokseen seuraavalla viikolla. Jos yksittäistä biisiä käytetään leffassa tai tv-sarjan tunnarina, usein sen arvo pumpataan ulos kerralla tai ainakin pitkäksi aikaa. Silloin hinnoittelunkin täytyy olla sen mukainen.”

Biisikatalogista tuli sijoitussalkku

Keskittymisen lisäksi kustannusmarkkinoita on viime vuosina ravistellut toinenkin ilmiö. Apajille on tullut aivan uudenlaisia toimijoita. Näkyvin niistä on Neil Younginkin katalogin napannut Hipgnosis, joka on Lontoon pörssiin listautunut musiikkiteoksia hallinnoiva sijoitusrahasto.

”Perinteisen kustannusajattelun rinnalle on tullut sijoitusajattelu. Hipgnosis ei omien sanojensa mukaan ole musiikkikustannus- vaan song management -bisneksessä”, Muikku sanoo.

Määrän sijaan Hipgnosis on keskittynyt laatuun: sijoitusmarkkinoilta haalituilla rahoilla yhtiö on pyrkinyt keräämään katalogiinsa ennen kaikkea maailmanlaajuisia listaykköshittejä.

”Hipgnosis-yhtiön markkina-arvo on noussut parissa vuodessa yli miljardiin euroon. Jos kustannusbisneksen arvo on globaalisti yhteensä noin viisi miljardia, se on hirvittävän iso summa verrattuna alan kokonaisliikevaihtoon. Tällainen toiminta on herättänyt musiikkialan sisällä jopa hyvin kielteistä suhtautumista. Katsotaan, että se on vääränlaista kermankuorintaa.”

Pelkästään maalis- ja syyskuun 2020 välillä Hipgnosis käytti oman ilmoituksensa mukaan noin 670 miljoonaa dollaria oikeuksien ostamiseen ja katalogikauppoihin. Rahoilla irtosi yli 44 000 biisiä muun muassa 50 Centiltä, Skrillexiltä, Enrique Iglesiasilta, Barry Manilow’lta ja The Pretendersin Chrissie Hyndeltä.

Toistaiseksi Hipgnosis on Muikun mukaan pystynyt osoittamaan, että yhtiö pystyy saamaan omistamilleen tekijänoikeuksille korkeampaa tuottoa kuin perinteiset kustantajat. Hän suhtautuu tuloksiin silti varauksella.

”Ovatko ne oikeasti hyviä, kun katalogi koostuu lähinnä isoista legacy*-hittibiiseistä, jotka ovat jo valmiiksi tunnettuja ympäri maailman? Missä vaiheessa ne purot alkavat mahdollisesti kuihtua? Näissä alan sisäisissä kriittisissä puheenvuoroissa on ihan vinha pointti.” (*klassikko)

Tekijöiden kannalta Muikku pitää yleisesti positiivisena, että alalle tulee uusia liiketoimintamalleja, jotka haastavat perinteisiä toimijoita. Oikeudenomistajalla on mahdollisuus valita, millä periaatteella toimivan yhtiön vaalittavaksi hän aineettoman omaisuutensa luovuttaa.

”Musiikkikustantamista usein verrataan, että se on katedraalin ja kauppahallin sekoitus. Siinä yhdistyy pitkäjänteinen taiteellinen työ, säveltäjän uran ja teosten kunnioittaminen, ja sitten toisaalta raaka bisnes. Toisin kuin levybisnes, se on hitaan rahan bisnestä, eli pohjimmiltaan kuin osakesijoittamista. Siinä mielessä ei ole ihan vieras ajatus, että nämä pääomasijoittajat ovat tulleet siihen mukaan.”

Syinä rahan tarvetta, alan vaihtoa

Nyt on käynyt selväksi ostajan näkökulma: meneillään on kiivas kilpailu siitä, mikä yhtiö onnistuu rohmuamaan itselleen järkälemäisimmän katalogin. Entä sitten myyjät? Miksi kaikkein raskaimman sarjan biisintekijät haluavat yhtäkkiä luopua oikeuksistaan kertalaakista?

Mainittujen Dylanin, Youngin ja Fleetwood Macin jäsenten kohdalla ilmeisin selitys on se, että artistit haluavat elämänsä ehtoopuolella realisoida kataloginsa rahaksi. Asia ei silti ole ihan niin yksinkertainen.

”Tekijöille ei ole kyse vain rahasta vaan elämäntyöstä. Siihen liittyy esteettisiä arvoja, tunnearvoja, taiteellisia arvoja. Heille ei ole ihan sama, kenelle se koko elämän aikana luotu taiteellinen body of work menee”, Muikku sanoo.

Tämän ylevän ajatuksen vastapainoksi miljoonakauppojen ajankohdalle löytyy Muikun mukaan raadollinen syy.

”Tätä vuodenvaihteen sumaa selittää myös vallanvaihto Yhdysvalloissa, kun tiedettiin, että verotuskohtelu muuttuu. Oli viimeinen hetki tehdä tällaisia kauppoja edullisemmin ehdoin, ettei joudu maksamaan niin paljon veroja.”

Jos katseen kääntää huipulta keskitason tekijöihin, biisikauppa käy sielläkin. Muikku nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen Royalty Exchange -nimisen verkkokauppapaikan. Siellä myydään huutokaupalla erilaisia tekijän- ja lähioikeuksia siinä missä muumimukeja Huuto.netissä. Summat pyörivät joistakin kymppitonneista satoihin tuhansiin.

”Tätä siis tapahtuu myös pienemmässä skaalassa. Taustalla voi olla kaikkia mahdollisia inhimillisiä syitä alanvaihdosta rahapulaan. Taloudellinen ahdinko voi iskeä A-luokankin tekijään, jos maailma, jonka varaan hän on elantonsa rakentanut, vedetään pois alta. David Crosby on avautunut, että kun häneltä vietiin levytuotot ja nyt keikatkin korona-aikaan, ainoa mahdollisuus oli myydä omien biisiensä oikeudet, että hän selviää elämässään.”

Ihan kaikkea ei voi myydä

Täsmennetään vielä kauppatavaran koostumusta. Muikku muistuttaa, että kun lukee uutisia ”biisikatalogien myynnistä”, on syytä olla tarkkana: sopimuksia ja kauppoja on tehty milloin mistäkin oikeuksista.

Osa on myynyt vain kustannusosuutensa, jotkut myös omat henkilökohtaiset osuutensa, ja esimerkiksi Bob Rock on myynyt osuutensa katalogistaan vain tuottajan roolissa.

”Tässä puhutaan aika erityyppisistä asioista saman otsikon alla, koska alaa tuntematon ei tunne sitä himmeliä, että minkälaisia oikeuksia näihin liittyy. Kun esimerkiksi Stevie Nicks myi 80 prosenttia oikeuksistaan, se kuulostaa optiodiililtä, jossa loput 20 prosenttia myydään tietyn ajan jälkeen”, Muikku sanoo.

Sopimusvapaus takaa sen, että tekijä voi neuvotella kustantajan kanssa lähes millaisista kaupoista tahansa. Teoston vanhempi lakimies Hanna Ekqvist kuitenkin muistuttaa yhdestä perusasiasta: tekijänoikeudet jakautuvat taloudellisiin ja moraalisiin oikeuksiin. Niistä jälkimmäiset ovat luovuttamattomia. Siksi puhe ”kaikkien oikeuksien” myymisestä on hieman harhaanjohtavaa.

”Tekijä voi sopimuksella luovuttaa taloudellisia oikeuksia kokonaan tai osittain, mutta moraaliset oikeudet jäävät siitä huolimatta tekijälle.”

Moraaliset oikeudetkin jakautuvat kahtia: isyysoikeuteen ja respektioikeuteen.

Isyysoikeus tarkoittaa sitä, että kun teosta käytetään, tekijän nimi on mainittava hyvän tavan mukaisesti. Respektioikeus takaa tekijälle sen, ettei teosta saa muuttaa tekijän taiteellista arvoa tai omaperäisyyttä loukkaavalla tavalla, eikä teosta saa käyttää tekijää loukkaavassa yhteydessä.

Ekqvist täsmentää, että Suomessa respektioikeuksien suoja tulee suoraan laista. Vaikka tekijä olisi luopunut taloudellisista oikeuksistaan, hänen moraalisia oikeuksiaan ei saa loukata. Jos tekijä kokee, että hänen biisiään on esimerkiksi käytetty ilman lupaa mainoksessa, joka on eettisesti vastoin omia arvoja, asiaan voi tarvittaessa puuttua oikeusteitse.

”Loppupeleissä se on tuomioistuin, joka päättää, onko respektioikeutta loukattu vai ei.”

Kustantajien näkökulmasta Jari Muikku haluaa selventää, että respektioikeuden loukkaaminen olisi iso maineriski myös kustantajalle. Vaikka tarjolla olisi miten paljon rahaa tahansa, sitä riskiä ei kannata ottaa.

”Vegaanisäveltäjä ei välttämättä katso hyvällä, että hänen teoksiaan käytetään makkaramainoksessa. Se olisi huonoa mainosta myös kustantajalle itselleen ajatellen tulevia diilejä: ’Ai toi on kustantaja, joka ajattelee vain rahaa. Mä en halua olla sen kanssa tekemisissä.’”

Mitä biiseille tapahtuu?

Oli ostaja sitten perinteinen kustantaja tai pörssiyhtiö, biiseihin sidottu pääoma täytyy saada tuottamaan. Satojen miljoonien kaupat ovat valtavia investointeja. Voivatko ne edes maksaa itseään takaisin?

Tämä ei ole pelkästään ulkopuolisten keskuudessa herännyt kysymys. Muikun mukaan alan sisäisissä keskusteluissa on haistettu ylikuumenenisen merkkejä. Katalogikaupoissa käytetään verrokkina niin sanottua NPS-kerrointa (net publishing sales), joka tarkoittaa oikeuksien historiallista vuosikohtaista tuottoa. Muikku toteaa, että viimeaikaisissa kaupoissa nuo kertoimet ovat karanneet käsistä.

”Jos kerroin on 22, se tarkoittaa, että se on 22 kertaa vuosituotto. Toisin sanoen pitäisi saada 22 vuotta samaa tuottoa, että saa katettua pelkän investoinnin. On ihan validi kysymys, että onko tässä mitään järkeä taloudellisessa mielessä.”

On tärkeää ymmärtää, että NPS-kerroin perustuu menneisiin tuottoihin. Peruutuspeilistä ei näe tulevaisuuteen. Vaikka biisit ovat soineet tähän asti, se ei takaa, että ne soivat automaattisesti myös jatkossa.

Kun puhutaan Dylanin, Youngin ja Fleetwood Macin kaltaisista elämänsä ehtoopuolen megatähdistä, luonnollinen poistuma harventaa myös heidän yleisöään. Jos katalogin haluaa tuottavan edes entiseen malliin, biisit täytyy tehdä tärkeiksi uusille yleisöille vuodesta toiseen. Se taas vaatii aktiivista työtä.

”Millä tavalla Bob Dylanin musiikki puhuttelee 15–20-vuotiasta kohdeyleisöä? Tai millä tavoin se saadaan puhuttelemaan, on ehkä oikea kysymys.”

Muikku ottaa esimerkiksi Queen-yhtyeen. Sen kulta-aika oli 70- ja 80-luvuilla. Laskusuhdanne alkoi Freddie Mercuryn kuoleman jälkeen 90-luvulla. Notkahduksen jälkeinen nousu alkoi vasta tällä vuosituhannella, kun tulivat Queen-musikaalit, yhteistyö Adam Lambertin kanssa, Mercuryn elämäkertaelokuva ja niin edelleen. Tämä kaikki heijastui myös biisien kustannusoikeuksien arvoon.

”Se ei ole mitään ’aakeeta laakeeta’, vaikka olisi miten iso artisti tahansa. Minkä takia niitä biisejä soitettaisiin radiossa? Mitä tapahtuu livepuolella, jos artisti ei itse enää keikkaile? Entä digipuoli ja striimit? Ei se mene niin, että ostaa ison katalogin, istuu pehvalleen ja odottaa, että rahaa tulee ovista ja ikkunoista.”

Seniorit meemeissä

Tässä viraali-ilmiöiden ja meemikulttuurin ajassa voi tulla myös positiivisia jymy-yllätyksiä, jotka heijastuvat katalogin arvoon. Esimerkiksi Fleetwood Macin vuoden 1977 listaykköskappale Dreams singahti vuonna 2018 yhtäkkiä Billboardin Hot Rock Songs -listan sijalle 16 yhden viraali-ilmiöksi nousseen Twitter-postauksen ansiosta. Kahden vuoden kuluttua sama biisi pulpahti pinnalle yli 60 miljoonaa katselukertaa keränneen TikTok-meemin ansiosta.

Todennäköisesti nämä yhtäkkiset suosiopiikit nostivat myös kustantajien kiinnostusta katalogiin – ja samalla oikeuksista luopuneiden bändin biisintekijöiden saamia rahapotteja. Jälkimmäiseen meemiin seitsemänkymppiset Fleetwood Macin jäsenet heittäytyivät itsekin mukaan. Se on esimerkki siitä, millaista aktiivisuutta seniori-ikäisiltäkin biisintekijöiltä nykyisillä markkinoilla vaaditaan.

Tähän liittyen Muikku nostaa esiin myös ilmeisen riskin ostajan näkökulmasta: jos tekijä saa massiivisen kertakorvauksen katalogistaan, millä kustantaja enää saa hänet panostamaan projekteihin, joilla edistetään biisien menekkiä?

”Tekijältä putoaa täysin taloudellinen insentiivi, kun hänellä ei ole rahallisesti enää mitään saatavaa itselleen. Jos katalogista halutaan paras mahdollinen tulos, se edellyttää, että tekijä etenkin esiintyvänä artistina on mukana sitä tekemässä.”

Samaan aikaan Suomessa

Palataan lopuksi maailmalta Suomeen. Ovatko tekijöiden suuret katalogikaupat ilmiö, joka voisi rantautua myös täkäläisille markkinoille? Muikku ei tähän suoranaisesti usko. Kuten todettua, taustalla on isojen toimijoiden verinen taistelu globaalissa markkinassa, jossa jyllää suuruuden ekonomia.

”Suomen markkina on kovin pieni, joten mistään megadiileistä ei voi puhua varsinkaan suomenkielisen musiikin kohdalla. Meillä on toistaiseksi vain kourallinen kansainvälisen luokan tekijöitä, joilla on merkittäviä globaaleja tekijänoikeustulovirtoja tai markkinapotentiaalia. Keskimääräisen tekijän katalogin kaupallinen arvo ei kasva kovin isoksi”, Muikku sanoo.

”Toki jos tekijällä on kataloginsa myyminen mielessä, kannattaa ottaa yhteyttä kustantajiin ja keskustella.”

Ostajan näkökulmasta kiinnostavia kohteita ovat Muikun mukaan isot tekijät, joilta voi odottaa isoa tuottoa. Toinen strategia on haalia saman katon alle joukko taloudelliselta merkitykseltään pienempiä tekijöitä, mutta silloin kustantajat tekevät yleensä katalogeista kauppaa keskenään.

”Toisaalta Suomessa on kuitenkin sellainen erityispiirre verrattuna esimerkiksi Ruotsiin, että meillä on suhteessa enemmän tekijöitä, jotka eivät ole tehneet kustannussopimuksia, jolloin oikeudet ovat tekijöillä itsellään.”

Kenties ilmiön voisi suomalaisesta vinkkelistä nähdä osana laajempaa kehitystä. Koko oikeuksien hallinnoinnin paletti on laajempi kuin vielä vuosikymmen sitten. Tekijöillä on entistä joustavammat mahdollisuudet hallita teoksiaan, mitä tukee myös Teoston jokin aika sitten uusittu asiakassopimus. Myös kustannussopimukset ovat entistä joustavampia, ja tekijä voi rajata kustantajan kanssa sopimuksensa vain palveluihin, joita hän kokee tarvitsevansa.

Muikku summaa kehityksen suunnan: ”Enää ei eletä joko tai -maailmassa.”

Katalogikaupat käytännössä

Jos Teoston tekijäasiakas haluaa myydä taloudellisia oikeuksiaan kertakorvauksella, se on täysin mahdollista. Uudistetun asiakassopimuksen perusteella tekijä voi ottaa omaan hallintaansa osan teoksistaan – tai vaikka koko katalogin.

Vanhempi lakimies Hanna Ekqvist kertoo, kuinka mahdollinen katalogikauppa lähtisi tekijän puolelta etenemään.

”Jos tekijä on Teoston asiakas ja myy Teoston siihen asti hallinnoimat teokset ulkopuoliselle, ensin hänen täytyy ottaa ne itsehallinnointiin. Sen jälkeen hän voi päättää vapaasti, mitä niille tekee: myy kaikki, myy osan ja pitää osan itsellään, lisensoi ne kolmannelle osapuolelle tai mitä haluaakaan. Se on sitten pitkälti kaupallinen neuvottelu.”

Ekqvist muistuttaa, että sen jälkeen, kun tekijä on ottanut teoksensa pois Teoston hallinnasta, hän ei saa niistä enää Teoston kautta tekijänoikeuskorvauksia. Se täytyy luonnollisesti huomioida kauppahinnassa. Asiakas jää omilleen myös teosten hallintaan liittyvien juridisten neuvojen suhteen.

”Juristin näkökulmasta sanon vielä sen, että jos joku tekijä nyt pohtii koko kataloginsa tai sen osan myymistä, sopimus jolla se tehdään, on tosi tärkeä. Siinä täytyy oikeasti luetella yksityiskohtaisesti, mitä teoksia ja mitä oikeuksia myydään ja millä tavalla niitä voidaan käyttää. Suosittelen ehdottomasti ulkopuolista tekijän- ja sopimusoikeuden tuntevaa neuvotteluapua. Jos säästää sopimuksen luonnosteluvaiheessa, se voi tulla lopulta kalliiksi, jos tulee erimielisyyksiä tulkinnasta.”

Varoituksen sanansa lausuu myös Jari Muikku. Korona-aika on kurittanut koko alaa, mutta tekijäjoukosta etenkin esiintyviä artisteja, joiden keikkatulot ovat tyrehtyneet täysin. Tässä tilanteessa oman biisikatalogin myyminen kertakönttänä voi tuntua houkuttelevalta ratkaisulta huutavaan rahapulaan. Iso päätös kannattaa kuitenkin tehdä vakaan harkinnan pohjalta.

”Jos motivaatio on akuutti hätä, käsittääkseni sekä levy-yhtiöiden että kustantajien puolella on tehty esimerkiksi ennakkojen maksamisella ratkaisuja, joilla pystytään sitä hätää lievittämään. Toivottavasti ei tarvitse ensimmäisenä olla myymässä kaikkia oikeuksiaan pysyäkseen hengissä tämän korona-ajan ylikin.”