Dalia Stasevska: Kapellimestarin työ on kuin argentiinalaista tangoa
Noin kymmenen vuotta sitten ujo viulunopiskelijatyttö Dalia Stasevska alkoi ”vaania” Sibelius-Akatemian orkesterinjohdon opettajaa Jorma Panulaa. Hetkeä aiemmin Stasevska oli liittynyt kapellimestarien harjoitusorkesteriin, nähnyt siellä menestyvän orkesterinjohtajan Eva Ollikaisen ja tajunnut, että nainenkin voi olla kapellimestari.
”Odotin aina kaputunnin jälkeen, että Jorma Panula menisi yksin hissiin, jolloin voisin pujahtaa sinne ja kysyä, voisinko minäkin kokeilla kapellimestarin hommia”, Stasevska muistelee. ”Jorma kirjoitti kuitin taakse jonkun kurssin puhelinnumeron, jonne soitin. Siitä kaikki oikeastaan lähti.”
Ns. kapuherätyksen saatuaan Stasevska otti kolme kapellimestarikurssia ja pyrki sen jälkeen Panulan kapellimestariluokalle Tukholman kuninkaalliseen akatemiaan. Vuonna 2009 hän pääsi Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalle, jossa suoritti diplomin parhain mahdollisin arvosanoin.
Sittemmin Stasevska on johtanut muun muassa Oslon filharmonista orkesteria, Trondheimin Sinfoniaorkesteria, Strasbourgin filharmonista orkesteria ja Helsingin kaupunginorkesteria.
Matka ammattilaiseksi ei ole ollut helppo
”Joku sanoi joskus, että kun aloittaa kapellimestarin uran, ensimmäiset 10 vuotta ovat täysin hulluja. Nuotteja pitää opiskella noin 300 sivua joka viikko. Itsekin käytän käytännössä kaiken vapaa-aikani opiskelemiseen. Ainoat täysin tekemättömät päivät ovat sellaisia, kun on konsertin jälkeen niin puhki, ettei pysty tekemään mitään.”
”Ajan kanssa repertuaari alkaa kuitenkin tulla tutuksi, eikä vaadi enää niin paljon taustatyötä ja jokaisen nuotin opiskelua”, Stasevska sanoo.
Hyvän kapellimestarin on Stasevskan mukaan tärkeää hallita syvemmin ainakin yksi soitin, sillä musikaalisuutta ei kapellimestariopinnoissa enää harjoitella. Lisäksi on oltava avoin, kiinnostunut, itsekriittinen ja lannistumaton, vaikka orkesterin johtaminen onkin aluksi ”tosi nolon näköistä”.
”Kapuluokalle päätyy yleensä sellaisia tyyppejä, jotka ovat jo tehneet paljon taustatyötä. Itse olin opiskellut viulun lisäksi esimerkiksi fagotin soittoa, laulua ja pianoa. Lisäksi olin tutkinut partituureja ja eri soittimia. Monet asiat oppii käytännössä, mutta oikeastaan vasta ammattielämässä testataan paineensietokyky ja se, miten nopeasti pystyy opiskelemaan ja omaksumaan uutta. Siinä sivussa pitää handlata julkisuus ja oma henkilökohtainen elämä.”
Johtamisessa kyse näkymättömästä energiasta
Noviisin silmään kapellimestarin työ vaikuttaa hyvinkin mystiseltä. Siinä missä muusikot harjoittelevat soittimiaan ja stemmojaan, kapellimestarit harjoittelevat kokonaisuutta ja sen hallintaa. Usein tuo kokonaisuus on näkymätön, ja siihen sisältyy esimerkiksi hengen luomista ja yhteisten linjojen vetämistä.
Kun Stasevskalta kysyy, mihin kapellimestarin työtä voisi verrata, hän nostaa esiin kaksi esimerkkiä. Toinen niistä on argentiinalainen tango.
”Miehen ja naisen suhde argentiinalaisessa tangossa on samanlainen kuin orkesterilla ja kapellimestarilla. Nainen kävelee silmät suljettuina taaksepäin, ja mies tekee rintakehällään muutaman millin mittaisia informaatioliikkeitä, jotka saavat naisen ymmärtämään ja tekemään mitä fantastisempia liikkeitä. Kyse on jännitefiiliksestä, karismasta, luottamuksesta ja näkymättömästä energiasta. Sen takia esimerkiksi jotkut vanhat kapellimestarit eivät näytä tekevän oikein mitään, mutta yhtäkkiä orkesteri vaan räjähtää, koska energiantuotanto on niin mestarillista.”
Toisena esimerkkinä kapellimestarin työstä Stasevska mainitsee suurfirman johtajan, joka delegoi töitä alaisilleen.
”Johtajalla on eniten näkyvyyttä ja hän voi vaikuttaa asioihin. Vaikka hän delegoikin kaikki työt, hän myös vetää niistä yhden punaisen langan ja saa kaikki puhaltamaan yhteen hiileen. Iso osa repertuaarista on kirjoitettu sen verran isoille orkestereille, että jo pelkästään soittajien välisten etäisyyksien takia tarvitaan joku lyömään tahtia ja vetämään yhteiset linjat.”
Stasevskan mukaan kapellimestarit eivät enää nykypäivänä ole diktaattoreita, vaan heidän täytyy ottaa muusikot huomioon, saada heidät tuntemaan olonsa rennoiksi ja luottavaisiksi sekä kannustaa heitä ylittämään itsensä – aivan kuten hyvä johtajakin tekisi. Työ vaatii mukautuvuutta, mutta samanaikaisesti siinä oppii paljon ihmisten kanssa kommunikoinnista ja erilaista kulttuureista.
”Eri kulttuureista tulevien ihmisten kanssa on erilaista työskennellä. Tämä on nyt tosi mustavalkoisesti sanottu, mutta esimerkiksi Ruotsissa kaiken pitää mennä vähän mutkan kautta, koska siellä arvostetaan ystävällisyyttä niin paljon. Saksassa tykätään tosi paljon puhua ja selittää asioita, kun taas Suomessa halutaan olla tehokkaita ja mennä suoraan asiaan.”
Alttoviulu auttoi esiintymisjännitykseen
Kun Stasevska astuu orkesterin eteen ja yleisö hänen ympärillään hiljenee, hän sanoo miettivänsä teoksen aloitusta ja lopetusta sekä suuria kaaria. Ramppikuumetta hän ei pode – enää.
”Silloin kun soitin vielä viulua, jännitin esiintymistä tosi paljon. Viulu soittimena oli minulle tosi stressaava, etenkin pakollisen virtuoosirepertuaarin esittäminen. Nautin aina enemmän kamarimusisoinnista. Kun vaihdoin alttoviuluun, valtava paine poistui. Tekninen osaamiseni oli korkealla, mutta minun ei tarvinnut enää vetää mitään ’paganiinejä’.”
Stasevska nauttii yhä alttoviulunsoitosta, vaikka sanookin kapellimestarin työn olevan kutsumusammattinsa. Alttoviulunsoitossa häntä kiehtoo käsityöläisyys, yhteisöllisyys ja se, että soittaminen auttaa häntä pitämään jalat maassa.
Alttoviulunsoiton ja kapellimestariopintojen lisäksi Stasevska on opiskellut säveltämistä Tampereen konservatoriossa. Hänen viimeisin teoksensa esitettiin Kuhmon Kamarijuhlilla nelisen vuotta sitten. Säveltämisestä ei kuitenkaan ole muodostunut Stasevskalle rutiinia, minkä hän arvelee johtuvan pitkälti aikataulusyistä.
”Toivon kuitenkin, että pystyn vielä joskus säveltämään kunnon orkesteriteoksen. Se vaatii vain sellaisen hetken, että pystyn nollaamaan itseni täysin ja sukeltamaan siihen maailmaan.”
Teksti: Mervi Vuorela