Teemu Markkula – meditatiivisen rockin lähettiläs

Helsinkiläisgalleria Ruplan seinille on ripustettu levynkansia suomalaisen progen, jazzin ja psykedelian kultakaudelta 1966-1976. Ei ole sattumaa, että tapaan Death Hawksin 29-vuotiaan keulakuvan Teemu Markkulan juuri tässä ympäristössä.

Vihreässä villaneuleessaan, vaaleassa kiharapehkossaan ja kireissä farkuissaan hän näyttää siltä, kuin olisi teleportannut itsensä Wigwamin Tombstone Valentinen levynkannesta nykypäivään. Myös olemus huokuu kukkaisajan charmia: siinä on jotain naiivia ja vilpitöntä, mutta samalla mietteliästä ja harhailevaa.

”Mieli oikein kihelmöi, kun on tällaisten levyjen keskellä”, Markkula aloittaa. ”Tykkään tosi paljon esimerkiksi Wigwamista, Kalevalasta ja Tasavallan Presidentistä. Ja Edward Vesala on Suomen groove-rumpali numero yksi.”

Progressiivisella rockilla ja etenkin Wigwamilla oli suuri vaikutus siihen, että Markkula alkoi 2000-luvun alussa kiinnostua ”muusikkoudesta”, kuten hän itse asian ilmaisee. Progelle tyypillinen tekninen taiturointi ei kuitenkaan saa häntä innostumaan.

”Vaikka diggaankin monista bändeistä, jossa on virtuoosimaisia muusikkoja, virtuoosimaisuus itsessään ei ole mulle mikään juttu. Paljon enemmän arvostan vaikka Neil Youngin kitaransoittoa, koska sen luoma äänimaailma on niin vaikuttava ja tukee niitä biisejä.”

Hanoi Rocksin ja visuaalisuuden merkitys

Markkula innostui omien biisien tekemisestä ensimmäisen kerran 14-vuotiaana kuultuaan Hanoi Rocksia. Bändissä kiehtoi musiikin ohella soittajien näyttävä imago. Se sai Markkulan kaivautumaan syvälle glamrockin ja protopunkin maailmaan ja löytämään esimerkiksi New York Dollsin, MC5:n, T-Rex:in, Rolling Stonesin ja David Bowien.

”Sen aikakauden bändeihin ja tyyleihin tuli silloin syvennyttyä, ja ne kaikki tuntuivat toinen toistaan mahtavimmilta. Siinä vaiheessa alkoi myös hiuslakkaa ja äidin meikkejä kulua. Pidän edelleen visuaalisuutta tärkeänä, mutta en halua toisintaa muita bändejä vaan luoda oman tyylini. Ja tietysti haluan, että sisältökin on kondiksessa, ettei musiikki ole pelkkää esittämistä.”

Esittäminen saattaisi olla hankalaa, sillä Markkula sanoo olevansa huono näyttelijä. Ero artistiminän ja siviiliminän välillä on kuitenkin havaittavissa. Sen todistavat esimerkiksi Markkulan anti-banaalit lyriikat.

”En juurikaan kirjoita omasta elämästäni, vaikka monissa biiseissäni heijastellaankin omia tuntemuksia, tapahtumia, näkymiä ja unelmia. Musiikki on mulle niin maaginen juttu, että en halua sen olevan arkista tai harmaata. Yleensä haen ideoita teksteihini lukemisen kautta.”

Itseopiskelun merkitys

Oli lähellä, ettei Teemu Markkulasta koskaan tullut kitaristia saati biisintekijää. 10-vuotiaana hän meni kansalaisopiston kurssille, jossa ”vanhempi flamenco-kitaramies” opetti kitaransoittoa luokalliselle aikuisia. Jo ennestään kiusallista tilannetta pahensi se, että Markkula oli vasenkätinen.

”Tiedän monia vasenkätisiä kavereita, jotka ovat opetelleet soittamaan kitaraa oikeakätisesti, mutta mulle se ei vaan tuntunut luontevalta. Aina kun joku yritti työntää kitaran käteeni ’oikeinpäin’, käänsin sen toisinpäin”, Markkula sanoo. ”Se flamenco-kitaramies opetti tietysti oikeakätisesti ja lisäksi kaahasi opetuksessa. Se oli aika itkua ja hammastenkiristystä.”

Markkula lakkasi käymästä tunneilla ja lopetti kitaransoiton muutamaksi vuodeksi. Kipinä syttyi uudestaan vasta 14-vuotiaana Hanoi Rocksin myötä. Silloin Markkula alkoi opiskella kitaransoittoa itsenäisesti.

Itseopiskelu johti vuonna 2005 Death Hawksin esiasteeseen Genzaleen. Siinä Markkula ei tosin vielä soittanut kitaraa, vaan lauloi ja tuuttasi saksofonia. Aluksi hän opiskeli fonin soittoa musiikkiopistossa, mutta siirtyi perusteet opittuaan jälleen itseopiskelijaksi.

”Mulla ei vaan riitä kärsivällisyys siihen, että opetellaan soittamaan nuoteista jotain klassisia biisejä. Menin tunneille sillä asenteella, että ’hei nyt tehdään fonisoolo tähän meidän uuteen biisiin’, mutta sitten opettaja oli, että ’ootkos tehnyt läksyt?’”.

Soitinkoulutus ei ole kiinnostanut Markkulaa myöhemminkään. 2000-luvun lopulla hän hakeutui Tampereen ammattikorkeakouluun Virroille opiskelemaan musiikkiteknologiaa, koska ei halunnut mennä ”hukkaamaan itseään johonkin muusikkokouluun”.

Erakoitumisen merkitys

Anarkistinen ote musiikkikoulutukseen on kannattanut, sillä Death Hawksin meditatiivinen, kukkaisajan kääntöpuolta luotaava psykedeelinen rock on otettu hyvin vastaan Suomessa ja ulkomailla. Parhaillaan bändi suunnittelee kuukauden mittaista Euroopan-kiertuetta huhtikuulle.

”Tämän bändin tavoitteena on ollut alusta lähtien päästä ulkomaille. Tällaisella musalla Suomi on aika nopeasti koluttu”, sanoo Markkula, joka on ollut Teoston asiakas vuodesta 2010 alkaen.

Markkulan suhdetta biisinkirjoitukseen kuvastaa hyvin se, että Death Hawks oli alun perin folk-bändi. Biisit kumpusivat laulaja-lauluntekijä-perinteestä ja tekivät kunniaa Nick Draken ja Neil Youngin kaltaisille artisteille. Markkula sanoo kappaleidensa syntyvän suht helposti, kunhan niitä vaan ryhtyy tekemään. Prosessissa auttavat aika, rauha ja inspiroiva ympäristö, kuten Parolassa sijaitseva vanha mummola.

”Erakoituminen tuottaa mulle parhaita tuloksia. Esimerkiksi silloin kun asuin Helsingissä, musta tuntui etten saanut hirveästi aikaan, kun kaverit oli koko ajan pyytämässä kaljalle. Mua alkaa helposti ahdistaa, jos koen etten saa tehtyä asioita, joita haluan tehdä.”

Vuoden 2016 Markkula aikoo omistaa keikkailulle. Lisäksi hän suunnittelee tekevänsä levyn toisen bändinsä Seremonian kanssa, kirjoittavansa lisää biisejä Death Hawksille ja julkaisevansa materiaalia vielä toistaiseksi nimettömältä kraut-projektiltaan Ilari Larjoston kanssa. Muitakin verkkoja on kuulemma vesillä, sillä musiikki on asia, jota Markkula ei vaan osaa olla tekemättä.

Teksti: Mervi Vuorela.