Jarkko Martikainen toipui biisintekijän kriisistä: ”Töihin en pääse, mutta leikkimään pystyn!”
Pandemiavuoden synkin kaamosjakso nitisti laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikaisen työkyvyn. Helmikuussa, ystävänpäivänä 2021, hän päätti herättää luovuutensa kuolleista. Nyt hän kertoo, kuinka se onnistui.
Yhtenä yönä muutama viikko sitten laulaja-lauluntekijä Jarkko Martikainen, 50, lähti lykkimään potkukelkalla iljanteista kotitietään edestakaisin ihan vain olemisen riemusta. Aamuisin hän saattaa laittaa The Poguesin A Rainy Night in Soho -kappaleen soimaan ja tanssia yksinään, vaikka oli jo tuominnut itsensä elinkautiseen kömpelöyteen.
Tänä keväänä Martikaisen aamutoimiin on kuulunut myös irtonaisten ideoiden kirjaaminen paperille kahvin ja sikarin nautiskelun lomassa. Hetki on otollinen, koska rationaalinen minä ei ole vielä kunnolla herännyt. Spontaaneista kiteytyksistä saattaa syntyä kertosäkeitä tai rivipareja, joiden ympärille voi myöhemmin ryhtyä luomaan uusia lauluja.
Samaan aikaan uutisvirrassa kuohuu musiikkialan toimijoiden taloudellinen ja henkinen kriisi: kyselytutkimusten mukaan työskentely on vaarantunut, tulonmenetykset ovat huomattavia eikä tukia ole saatu. Ihmiset ovat kertomansa mukaan ahdistuneita, loppuun palaneita, masentuneita ja apaattisia. Motivaatio taiteellisen työn tekemiseen on kadoksissa ja tilanne tuntuu toivottomalta.
Vielä vuodenvaihteen molemmin puolin nuo sanat kuvasivat myös Martikaisen mielenmaisemaa.
Kun laulaja-lauluntekijän ammatillisesta identiteetistä vietiin puolet estämällä esiintyminen, toinenkin puolisko menetti voimansa. Ensimmäistä kertaa elämässään Martikainen kadotti mielenkiintonsa musiikin tekemiseen. Noin kolme kuukautta hän oli työkyvyttömänä. Sitten tapahtui jotain, mikä palautti hänet lauluntekijänä elävien kirjoihin.
Nyt maaliskuisena maanantaina Martikainen lupaa kuljettaa meidät kalenteri kourassa läpi poikkeuksellisen vuodenkierron ja kertoa, mitä hän on pandemia-aikana itsestään oppinut.
Tammikuu 2020: siitä piti tulla hyvä vuosi
Riihimäellä umpitien pussinperän pohjukassa seisoo hyvässä keltaisessa maalissa oleva rintamamiestalo. Tänne havumetsikön laitaan ei yleensä autoilla ole asiaa kuin postinjakoon, roskien keräämiseen tai U-käännöstä tekemään. Talon pihassa on saunamökki, jossa Martikainen on 18 vuoden ajan tehnyt laulujaan.
Työhuone on kodikas mutta säntillisen funktionaalinen. Lattialla on rivissä valikoima kitaroita, jotka vievät kohti erilaisia lauluja. Kaminan yllä on laskettelurinteen varoituskyltti, joka määrittää Martikaisen tuotannon haastavuusasteen: ”Keskivaikea”. Hyllyssä nuotti- ja lyriikkakirjojen selkämykset naulaavat kehikon, jossa lauluntekijä operoi: Nick Cave, The Beatles, Tom Russell, Bob Dylan, Leonard Cohen, Paul Simon, Tom Waits.
Martikainen avaa työkalenterinsa ja lehteilee sen vuoden 2020 alkuun. Tammi–helmikuussa oli merkintöjen mukaan 18 keikkaa.
”Ihan hyvä määrä. Viikonloput tukkeessa”, hän sanoo.
Keikkojen väliset päivät kuluivat Lihavia luurankoja -kirjaa työstäessä ja Ystävien taloissa -albumin äänityksiä tehdessä. Edellisvuonna Martikainen oli aloittanut mediapaaston, jotta saisi keskittymiskykynsä takaisin. Se vapautti kosolti aikaa ja energiaa. Hänen piti jopa treenata sadan kappaleen repertuaari, jotta soolokeikoilla biisejä voisi arpoa onnenpyörällä.
”Tarjolla oli kaikenlaisia upeita soolokeikkoja, hienoja bändihaasteita, mitä vilkkain kesä ja vielä Kulttuuritalon 50-vuotisjuhlallisuudet. Vuosi näytti hyvin monipuoliselta ja innostavalta.”
Martikainen ynnäili tulevia keikkapalkkioita ja laski, että hän voisi vihdoin maalauttaa pihamökkinsä ja teettää soitinrakentajalla 12-kielisen kitaran, jota käyttäisi loppuikänsä. Elämä pyöri turvallista kehää, jota hän oli kiertänyt jo kolmisen vuosikymmentä: tehdään lauluja, työstetään niistä albumi, lähdetään keikoille ja aloitetaan kierros uudestaan.
”Maaliskuun taitteeseen saakkahan kukaan ei aavistanut mitään. Ainakaan minun tuttavapiiristäni.”
Sitten astuimme vakavailmeisten tiedotustilaisuuksien aikaan. Maaliskuun 17. päivänä voimaan tuli valmiuslaki. Julkisia tiloja suljettiin, kokoontumisia rajoitettiin. Martikainen kaivoi tussin esiin ja piirsi ensimmäiset ruksit kevään keikkapäivien päälle.
Maaliskuu 2020: ensi-isku
Vaikka keikat peruttiin, Martikainen ei pudonnut tyhjän päälle. Laskelmiensa mukaan hän on viime vuosien ajan saanut tuloistaan noin 40 prosenttia tekijänoikeuskorvauksista. Pelkästään keikkailemalla elävät kollegat joutuivat paljon tukalampaan paikkaan. Aluksi hän olikin lohdullisin mielin. Lohdun sanoja riitti myös läheisille.
”Yksi ystävä soitti ja kysyi ensimmäisenä, että vituttaako. Sanoin, että en tiedä, koska tämä on niin absurdia.”
Martikainen oli varautunut siihen, että jokin ammatillinen täräys voi iskeä hänet kanveesiin, eikä hän sieltä hetkeen nouse. Sitä hän ei osannut aavistaa, ettei täräys osuisi vain häneen itseensä, vaan tainnuttaisi koko tekijäkentän. Ystävälleen hän totesi, ettei keksi kuin kaksi vaihtoehtoa: itkemisen ja nauramisen. Niistä jälkimmäinen tuntuu paremmalta.
”Puhelimen toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kunnes ystäväni sanoi: ’Jaaha. Minua vituttaa.’”
Martikainen yritti vielä tarjota positiivisia lähestymistapoja: ystävällä riitti rakkautta ja perheonnea. He viihtyivät mieluisassa kodissaan. Rahaongelmatkin kyllä jotenkin ratkeaisivat.
”Hän oli kuitenkin heti niin siipi maassa, ettei voinut millään nähdä näitä plusmerkkejäni, vaikka yritin piirtää niitä spraymaalilla seinään.”
Kun Martikainen selaa aukeamia maaliskuusta huhtikuulle, musiikkiin liittyvät kalenterimerkinnät harvenevat. Vastapainoksi kirjan hiomisessa päivät venyvät viikkoihin. Vanhojen laulujen harjoitteluun ei ollut enää motivaatiota.
”Välillä oli siellä täällä studiopäiviä, kunnes ei päässyt enää sinnekään. Piti laulaa täällä ja lähettää lauluraita studioon miksattavaksi. Silloin alkoi tuntua siltä, että olisi kyllä kiva, jos tämä vähän helpottaisi.”
Kesä 2020: maailma avautui hetkeksi
Kesäkuun 27. päivänä 2020 Martikainen nousi Helsingin G Livelabin lavalle. Motivaatio treenaamiseenkin heräsi, kun kirkastui tieto siitä, että lauluja pääsee taas esittämään yleisölle. Kesällä toteutui ilahduttavan monta muutakin keikkaa.
Martikainen oli toiveikas myös taloudellisen pärjäämisensä suhteen. Vaikka osa keikkapalkkioista jäisi saamatta, hän pystyisi elämään tekijänoikeustulojen turvin ja tinkimällä muutoinkin niukoista huveistaan. Kitaran teettämistäkin voisi lykätä paremmille ajoille. Kyllä vanhoistakin soittimista vielä lauluja ammentaisi.
”Elokuuhun asti meni ihan loistavasti, vaikka keikkoja peruttiin ja siirreltiin ihan naurettavissa määrin. Syyskuussa me saatiin tehdä bändin kanssa kolme keikkaa, mutta sekin on enemmän kuin nolla. Vielä lokakuussakin oli näköjään kaksi soolokeikkaa.”
Sitten tuli taas täysi stoppi.
Kulttuuritalolle kaavailtu 50-vuotisjuhlakeikka tuupattiin hamaan tulevaisuuteen. Syksyyn asti Martikainen oli merkinnyt keikkansa kalenteriin tussilla. Nyt hän harkitsi siirtymistä lyijykynään. Biisejä hän oli ideoinut innolla vielä kesällä, mutta alkusyksyä kohti tahti hiipui.
Kun ruska taittui kaamokseen ja marras-joulukuunkin keikat peruuntuivat, Martikainen huomasi luovien voimiensa ehtyneen.
Loppuvuosi 2020: pimeys tuli, työkyky meni
Martikaisella on jo vuosien ajan ollut tapana marssia aika ajoin peilin eteen ja haastaa ammatinvalintansa. Niin hän teki myös pimeimpänä pandemiatalvena.
”Samalla tavalla kuin Leo Tolstoi sanoi itselleen, että Leo, muista että sinä kuolet pian, mä olen kysynyt, että Jarkko, miksi sinä jatkat. Minkä takia et lopeta ja tee jotain muuta?”
Kysymys on aina johtanut samaan vastaukseen: Martikainen ei ole onnistunut keksimään mitään muuta tekemistä, joka antaisi hänen elämälleen tarkoituksen ja merkityksen.
Yleensä pohdiskelu on ollut voimaannuttavaa: se on lopulta vahvistanut uskoa musiikintekemisen mielekkyyteen. Nyt se vei umpikujaan.
”Laulunteosta olen pystynyt innostumaan aina uudestaan. Mutta silloin se vain loppui. Jo ajatus siitä, että tulisi tänne ja tarttuisi näihin soittimiin, tuntui täysin älyttömältä.”
Martikainen hoiteli pakollisimpia työasioita, antoi haastatteluja ja piirteli jonkin verran. Pääasiassa hän täytti arkensa ”naurettavissa määrin” tehdyillä omakotitalon töillä. Ne olivat pelkkiä korviketoimintoja, mutta muuhunkaan ei pystynyt.
”Halkoliiteri on yhä loistavassa järjestyksessä.”
Sydäntalvi 2021: synkkyys syvenee
Martikainen on saanut kolhuja pitkin elämäänsä. Kun hän muutti vanhempiensa mukana kolmivuotiaana DDR:stä Suomeen, kukaan ei vuoteen leikkinyt kieltä taitamattoman maahanmuuttajan kanssa. Siitä sai alkunsa ikuinen ulkopuolisuuden tunne.
Otsassa on yhä luutuma muistona teinivuosista, kun irokeesipäinen outolintu piestiin 80-luvun Kajaanissa porukalla miltei hengiltä. 22-vuotiaana hänen kihlattunsa menehtyi. Takana on myös avioero.
Kaiken tämän – ja kenties myös patologi-isänsä mustan huumorin peruina – Martikainen on ollut taipuvainen raskasmieliseen melankoliaan ja tiedostavan ihmisen maailmantuskaan. Vaikka hänessä asuu myös tunnekuohuja pidättelemätön ”Sherwoodin iloinen veikko”, toisinaan synkkä rinnakkaispersoona ottaa vallan. Hän kuvitteli silti osaavansa elää tasapainossa molempien puoliensa kanssa.
”En ollut koskaan menettänyt toimintatarmoani. Aina musiikki oli mua auttanut. Taide oli pelastanut mut, kerta kerran jälkeen. Mutta nyt siihenkään ei ollut mitään aitoa intoa.”
Myös musiikintekijöiden yhteisö tunnisti aiemmin muita rohkaisseen Martikaisen epätoivon. Kun sana alkoi kiiriä, ettei hänelläkään ole enää itsensä kanssa helppoa, kollegoilta sateli kannustusta.
”Pystyin sen avulla järkeilemään, ettei tämä oikeasti ole niin vakava paikka. Tulonsaannillisesti pärjäisin kyllä. Se, miten pahoin voin ja miten päämäärättömältä kaikki tuntui, oli vain tunne, jota en pystynyt ravistamaan yltäni. Mutta mikään järkeily ei auttanut silloin surkeimpina aikoina.”
Paha olo tuntui jo fyysisenä paineena rinnassa. Synkin toivottomuuden jakso kesti kolmisen kuukautta. Sitten koitti helmikuun puolivälin viikonloppu, joka käänsi kurssin kohti valoa.
Ystävänpäivä 2021: tekemisen riemu löytyy
Lasketaan kalenteri pöydälle ja palataan tähän hetkeen, maaliskuun 2021 viimeiseen viikkoon. Aamulla Martikainen on rustannut paperille kaksi uutta hahmotelmaa sanoituksenpätkistä ja hionut yhtä toissapäiväistä. Perjantaina hän on käynyt Porvoossa studiossa. Torstaina hän löysi itsestään ”sisäisen J. Karjalaisen tai ehkä Harvest Moonin aikaisen Neil Youngin” tehdessään uutta biisiä.
Lauluntekijä on saanut takaisin paitsi työkykynsä myös elämänilonsa. Martikainen muistaa selkeästi viikonlopun, jolloin hän repi itsensä liikkeelle tietoisella päätöksellä. Nyt hän riemastuu tajutessaan, että se osui sattumalta ystävänpäivään.
”Kirjoitin 14. helmikuuta päiväkirjaan, että nyt mä jatkan taas. Yöllä valvoin, makailin, mietiskelin, punnitsin ja päätin, että jatka pois. Ei ole tarjolla mitään mua kiehtovampaa, mikä antaisi enemmän tunnevyöryjä ja palkintoja.”
Martikainen päätti, ettei enää piittaa siitä, minne hänen laulunsa päätyvät. On yhdentekevää, muodostuuko niistä joskus kokonaisuus, jonka voi paketoida albumiksi, joka vie taas tien päälle. Tärkeintä on löytää itsestään Homo Ludens, leikkivä ihminen, sillä ”onnellisin on iloinen harrastelija”.
Laaja terveystarkastus todisti, että Martikainen on ikäisekseen loistavassa kunnossa – pikkusikareista huolimatta. Kaikki keholliset paineet ”pahimman syväsukelluksen” aikana olivatkin mielen aiheuttamia. Hän löysi onnekseen myös naisystävän, eikä pysähtyneessä maailmassa ole pulaa yhteisestä ajasta.
”Nyt voin hakea sitä iloa, jota on elossa olemisessa. Vaikka laulujen tekeminen ei johtaisi mihinkään muuhun kuin omaan viihtymykseeni, innostukseeni ja elämäniloni päivittäiseen lisäämiseen, ne asiat riittävät minulle nyt.”
Tulevaisuus: leikki on lauluntekijän työ?
Kun Martikainen jälkikäteen pohti, mikä pakollisessa pysähtymisessä niin halvaannuttavasti pelotti, hän tajusi pelänneensä ennen kaikkea koneistosta putoamista. Nyt hän näkee silloisen itsensä – samoin kuin kollegansa – hahmoina Chaplinin Nykyaika-elokuvan rattaissa. Musiikkiteollisuus imaisee heitä sisäänsä ja syljeskelee ulos omaan tahtiinsa.
Julkaisujen ja kiertueiden kehässä pyöriminen takasi Martikaisellekin ”riittävän hyvän elämän” vuosikymmenten ajaksi. Ystävänpäivän itsetutkiskelun jälkeen hän ei enää suostu hyväksymään sitä musiikin tekemisensä lähtökohdaksi. Tällä hetkellä kalenteri näyttää taas siltä, että syksy olisi täynnä keikkoja.
”Jos keikat toteutuvat, kyllä minä ne teen ja todennäköisesti jatkan myös laulujen tekemistä. Perusajatukseni on kuitenkin se, että ei minun tarvitse jatkaa, jos ei siltä tunnu. Ei ole mitään välttämättömyyttä, saati pakkoa.”
Martikainen tarttuu akustiseen kitaraansa, jolla on aikoinaan sävelletty kaikki vuoden 2006 Rakkaus-albumin kappaleet, ja alkaa hakata älyvapaata riffiä. Hän laulaa ilmoille rivit, joihin kiteytyy uuden alun ydinajatus: ”En pelkää, mua hellii Äiti Maa / Elämä on leikkiä ja leikki naurattaa / Mä päätän: mua hellii Äiti Maa / Elämä on leikkiä ja leikki naurattaa.”
Kaikkia Martikaisen kollegoita ei todellakaan naurata. Moni heistä on nyt samassa tilanteessa kuin hän itse vielä tovi sitten: kun toimintakenttä vietiin ja jäljelle jäi pelkkä tyhjiö, elämänmittainen into musiikkiin katosi. Heille Martikainen lähettää kokemusasiantuntijan terveiset.
”Olen yrittänyt muistuttaa ystäviäni siitä, että a) kuinka pitkään tekin räpelsitte ennen kuin se ehti tuottaa yhtään rahaa tai löytää yleisöä ja b) entäpä jos musiikkia ajattelisi taas ihan vain musiikkina? Entäpä jos tarttuisitte soittimeen ihan vain kokeillaksenne, mitä siitä irtoaa, ajattelematta että syksylle on sovittu rundi ja nyt pitäisi saada levy nippuun? Nythän on aikaa leikkiä, koska muuta ei voi. Töihin en pääse, mutta leikkimään pystyn!”
