Lapsuuden sankarille — Olavi Uusivirta kohtaa Hectorin
Kaksikko kurvaa autoillaan parkkipaikalle samalla kellonlyömällä. He paiskaavat kättä, ja vetäydymme kahvimukien kanssa stereoiden ääreen.
Hector sanoo heti alkuun vierastavansa ”mestari ja kisälli” -asetelmaa. Hänestä Olavi Uusivirta ei ole oppipoika vaan kunnioitettu kollega. Hän kehuu Uusivirran esiintymistä Pekka Haaviston kampanjakonsertissa Helsingin jäähallissa tammikuussa 2012.
”Jätkä veti Dylanin Like a Rolling Stonen. Se oli tosi päräyttävä. Menit sinne hipsterin näköisenä, mutta se oli juuri sama look kuin Dylanilla sen biisin aikaan. Otit kiinni sieltä Dylanin nuoruudesta.”
Uusivirta muistelee, että he ovat törmänneet pari kertaa aiemminkin, esimerkiksi Okko Larun häissä. Laru yhdistää Uusivirtaa ja Hectoria: hän on tuottanut molempien levyjä. Toinen yhdistävä tekijä on kitaristi Timo Kämäräinen, joka on soittanut kummankin yhtyeessä.
Nyt miehet istuvat kuitenkin ensimmäistä kertaa samaan huoneeseen puhumaan toistensa kappaleista. Uusivirta on saanut valita kaksi Hectorin biisiä, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaan tuotantoonsa. Hän on valinnut myös kaksi omaa kappalettaan, joissa kuuluu Hectorin vaikutus.
Uusivirta naurahtaa, että hänen varhaisesta altistumisestaan Hectorin musiikille on jopa todistusaineistoa. Kun hän oli nelivuotias, heidän perheensä muutti Kotkasta Karkkilaan. Siellä kuvattiin Jätkät-nimistä dokumenttia, joka kertoi kolmesta päiväkodin kaveruksesta.
”Olin yksi heistä. Meitä kuvattiin myös kodeissamme. Siinä on kohtaus, jossa olen rakentanut huoneen nurkkaan peittomajan. Kuuntelen siellä Linnut, linnut -albumia.”
Hector yllättyy.
”Nelivuotiaana? Ohhoh. Se on aika rankka albumi. Kansikuvasta alkaen.”
”Eihän sitä sen ikäisenä tajunnut. Kuunteli vain, että onpa hyvää musaa”, Uusivirta sanoo. ”Kuten varmaankin kaikilla ennen Spotifya syntyneillä, mun eka kosketus musiikkiin tuli siitä, mitä vanhempien levyhyllyssä sattui olemaan. Tuon lisäksi siellä oli muun muassa Led Zeppelinin kolmosalbumi ja Kaj Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut. Niitä kuunneltiin satoja kertoja.”
Uusivirta haluaa soittaa Hectorille esimerkiksi oman biisinsä, jossa kuuluu tämä varhainen altistuminen. Linnut, linnut -albumilla on kappale Vaunu vailla kuljettajaa. Uusivirran edellinen albumi, Elvis istuu oikealla (2012), alkaa Auringon lapsi -biisillä.
”Sen tekstissä viitataan ’juniin vailla kuljettajaa’”, hän sanoo. ”Sun vaikutuksesi kuuluu tällä enemmän kuin muilla levyilläni. Kaksi sitä aiempaa albumia olivat 80-lukulaisempia, analogisyntetisaattorien ja chorus-kitaroiden marinoimia. Elvis istuu oikealla oli enemmän 70-lukulainen, glamin ja folkin yhdistelyä.”
1. Olavi Uusivirta: Auringon lapsi
Uusivirran biisi lähtee käyntiin. Hector alkaa vaivihkaa polkea jalkaa tuolissa istuessaan. Hän löytää kappaleesta lisää yhteyksiä omaan tuotantoonsa.
”Mulle tulee muistuma myös biisistä Lapsuuden loppu, jossa junat vaihtaa laitureita ja laivat villiintyy. Olen käyttänyt enemmänkin metaforisia juttuja, jotka ovat juuri tätä sukua.”
Totta. Myös Lapsuuden lopussa ja Auringon lapsessa on samaa havinaa. Hectorin sanoituksessa tiedemiehen silmistä kirpoaa kyynel, Uusivirralla tiedemiehet koettavat tavoittaa aikaa kammioissaan.
”Loppuu lapsuus, alkaa pitkän pitkä yö. Se jossain edessämme on, aika auringoton”, Hector laulaa Lapsuuden lopussa. Uusivirran äsken soittaman kappaleen avaussäkeessä ”hukkui lapsi auringon jo mereen viisauden”.
Hector sanoo, että hän aistii Uusivirran lauluista huokuvan luontaisen optimismin.
”Vaikka maalaat tummaakin kuvaa, se toivo tulee läpi. Mulla se saattaa jäädä hämäriin, mikä voi olla rasitekin.”
Uusivirta sanoo tehneensä synkkiäkin lauluja, mutta Hector kertoo, mihin hänen mielikuvansa perustuu. Ensimmäinen hänen kuulemansa Uusivirran kappale oli On niin helppoo olla onnellinen. Se on peräisin Me ei kuolla koskaan -albumilta, jonka Uusivirta levytti 22-vuotiaana.
”Ajattelin, että tämä nuoruuden ylistyslaulu on tehty just niin kuin se pitääkin tehdä. Sitä on vaikea yrittää enää myöhemmin. Se rupeaa kuulostamaan kornilta.”
Hectorin mielestä koko rockmusiikin esittäminen kääntyy ajan myötä korniksi samasta syystä.
”Vanhat äijät menevät esittämään nuoruuttaan ja tarjoavat sitä vieläpä nuorelle yleisölle. Sitä mun täytyy oppia varomaan, kun teen kuitenkin vielä keikkoja. Mun nelikymppiset pojat ovat sanoneet kohta 20 vuotta, että älä heilu, älä ota liikaa jalkaa, katso nyt vähän peiliin…”
Uusivirta nauraa 67-vuotiaan esikuvansa rehelliselle itsereflektiolle. Miehet edustavat eri sukupolvia. Onko heillä siitä huolimatta ollut nuoruudessa yhteisiä vaikuttajia?
Uusivirta mainitsee David Bowien, joka avautui hänelle lukioikäisenä. Hector tietysti allekirjoittaa Bowien. Sitten Uusivirta luettelee Bob Dylanin, Neil Youngin, Joni Mitchellin, Lou Reedin. Hector nyökyttelee vieressä.
Kun Hector aloitteli uraansa, koko populaarimusiikki oli niin nuori ilmiö, ettei sen historiasta ollut läheskään yhtä paljon ammennettavaa kuin nykyisin. Uusivirta syntyi lauluntekijänä aivan toisenlaiseen maailmaan.
Hector debytoi folk-artistina Palkkasoturi-singlellä vuonna 1965. Hänen esikoisalbuminsa Nostalgia kuitenkin julkaistiin vasta 1972. Siksi Hector kokee itsensä enemmän 70-lukulaiseksi kuin 60-lukulaiseksi.
”Takana olivat jo räjähdyksen vuodet 1966–1969. Referenssini oli se porukka, joka esiintyi Woodstockissa, plus sata muuta kovaa bändiä. Ei täällä ollut sellaista pohjaa, jolle rakentaa. Meillä oli taustalla vain helismaalainen perinne. Kaikki muu piti ronkkia maailmalta.”
Vuonna 1969 Hector alkoi työskennellä Yleisradion musiikkitoimittajana. Pestinsä ansiosta hänen ei tarvinnut enää jonottaa vuoroa Musiikki-Fazerin kuuntelukoppiin, jos hän halusi kuulla The Beatlesin uuden sinkun. Hän pääsi häärimään Ylen levystössä ja imi vaikutteita ”oikein ahmimalla”.
Uusivirta yrittää samastua aikaan, jolloin radiostakin saattoi kuulla pop- ja rockmusiikkia vain muutaman kappaleen viikossa. Hänen ensimmäinen lapsensa syntyi tänä keväänä. Maailmaan, jossa kaikki musiikki on oletusarvoisesti muutaman klikkauksen päässä.
”Itse elin varhaisnuoruuteni 90-luvulla, jolloin saatavuus oli rajattua. Ne levyt, jotka sai käsiinsä, tuli myös kuunneltua. Totta kai se on myös voimavara, että 2010-luvun sukupolvella on se aarreaitta kokonaan auki. Samalla on outoa, että analoginen kokemus on heille täysin vieras.”
Uusivirta valitsee digitaalisesta aarreaitasta Hectorin toisen sooloalbumin, Herra Mirandoksen vuodelta 1973. Hän klikkaa soimaan sen kuudennen raidan: Olen hautausmaa.
Hector lyö lapion kokoiset kämmenensä polviinsa.
”Aahhahhah, perkele! Kun kuulin idean tästä jutusta, ajattelin että mitäköhän sä olet valinnut. Onkohan siellä mitään modernia?”
2. Hector: Olen hautausmaa
”Tässä toimii se tietty irtonaisuuden tunne. Teksti vain tulee jostain. Muotokin on sellainen, että siitä välittyy sellainen nuoruuden fiiliksen purkaus”, Uusivirta sanoo.
Hectorin mukaan se oli koko biisin lähtökohta. Myös sävellyksenä: kappale oli uskontunnustus 1960-luvun alulle, joka oli hänestä nykyperspektiistä katsottuna ”ehkä rock’n’rollin tylsin kolmen vuoden periodi”.
”Tässä on sama sointukierto, joka soi tuhannessa biisissä mun nuoruudessani. Juice Leskisen Marilyn oli tätä samaa. 70-luvun alussa tapahtui sellainen uus-60-lukulaisuus. Yhtäkkiä tuli bändejä kuten Sha Na Na. Luotiin nostalgiaa hirveän lyhyellä aikavälillä. Haikailtiin nuoruuden perään ennen kuin se oli kunnolla päättynytkään.”
Biisin loppuölinät alkavat. Hector kuuntelee itseään nikottelemassa mikrofoniin 41 vuotta sitten ja alkaa hymyillä.
”Tämä loppu on legendaarinen. Onko siinä jokin tarina?” Uusivirta kysyy.
”Ei. Mä olin vain hauska jätkä. Oli helvetin nastaa, kun ei ollut ketään tuottajaa, joka olisi kontrolloinut yhtään mitään. Ajattelin, että teen jotain, mitä ei ole ennen tehty. Jengi on kysellyt jälkeenpäin, että mikä se ’böböböbö’ on. Se on baby, baby!”
Uusivirta nauraa.
”Tuo ylittää jonkin rajan. Menee hölmöydenkin yli. Siinä rikkoutuu juuri se, ettei ole sääntöjä, konventioita, kaavoja. Voi tehdä ihan mitä vain.”
Hector paljastaa, että myös 70-luvun alun studiokulttuurilla saattoi olla osuutensa asiaan.
”Finnvoxilla oli varmaankin otettu vermuttia. Ennen oli yleisesti tapana dokata studiossa. Oikeasti. Otettiin ihan kunnolla.”
Hector muistaa yhtäkkiä, että kappaleesta äänitettiin myös versio, jossa hän lauloi sointukierron päälle Paul Ankan Dianaa: ”Oh please, stay by me, Diana!”
”Päädyimme kuitenkin jättämään sinne nämä hölinät.”
Uusivirta vinkkaa, että hänen oman Nuoruus-kappaleensa lopussa on samanlaista jokeltelua. Todistusaineistoa löytyy Elvis istuu oikealla -levyltä. Nyt palaamme kuitenkin Uusivirran lapsuuteen ja alussa mainittuun Linnut, linnut -albumiin vuodelta 1980.
”Aika rankkaa, että olet kuunnellut sitä pikkupoikana. Olin mielisairaalassa, kun se levy tehtiin. Otto Donner haki mut autolla Takomo-studiolle. Siellä vedettiin napit naamaan ennen kuin aloin laulaa, etten itkisi liikaa”, Hector kertoo.
”Tuo konteksti, että olet ollut siihen aikaan tosi syvissä vesissä, on tietysti tullut tietooni vasta myöhemmällä iällä”, Uusivirta sanoo ja klikkaa play-kuvaketta.
3. Hector: Linnut, linnut
Uusivirta ja Hector hörppivät hiljaa kahvia. Linnut, linnut -albumin nimiraidan sanat tulvivat kaiuttimista: ”Metsä kasvaa sisään, virtaa varjoihin. Olen metsä metsässä nyt, ja näen mihin vajosin.”
”Tämähän on ihan metaforaa, vapaata runoa. Tästä saa kiinni sen, minkä haluaa. Ehkä sä olet saanut siellä peiton alla pikkupoikana jonkin fiiliksen”, Hector sanoo.
Uusivirta kertoo, että hän mietti ”metsä kasvaa sisään” -lausetta tänä aamuna pestessään hampaita.
”Tekstistä saa kiinni, mitä se puhuu, mutta se jää kuitenkin lukitsemattomaksi. Parhaimmillaan lyriikat ovat monitulkintaisia eivätkä tyhjene analyysiin.”
Hän itse miettii usein, miten teksti voisi avautua eri tavoilla ja valottua monesta suunnasta.
”Riskinä on ylikryptisyys: se, ettei sanoitus resonoi vastaanottajassa millään lailla. Se on hiuksenhieno raja. Diggaan tasapainoilla sillä rajalla.”
Hector tarttuu ”raja”-sanaan eikä voi olla naurahtamatta. Linnut, linnut -albumin aikaan hänen diagnoosinaan oli nimittäin rajatila.
”En mä mikään hullu ollut, en skitsoillut enkä edes ole mikään bipolaarinen tapaus. Se oli sellainen burnoutin ja masennuksen aiheuttama rajatila. Kyllähän tuon tekstin voisi analysoida puhki sillä tavalla, että ne olivat masennuksen mielikuvia, jotka kirjoitin itsestäni ulos.”
Hector kehottaa kuuntelemaan tekstin selkeää sairaalaviittausta: ”Niin terveiset mä laitan, ja tulkaa katsomaan. Vierastunti on pitkä kuin yö, mut täällä tapaakin vain tuttujaan.” Tuohon aikaan Lapinlahden sairaalassa nimenomaan tapasi tuttujaan. Taiteilijakollegat kävivät siellä säännöllisesti lataamassa akkujaan.
Linnut, linnut on Hectorin mielestä kiinnostava valinta, koska koko albumi edustaa toisenlaista tekstintekemisen tapaa kuin valtaosa hänen tuotannostaan.
”Ennen tätä olin tehnyt Ruusuportti-levyn, jonka kirjoitimme Tommy Tabermannin kanssa kimpassa. Silloinkin muuten olin Lapinlahdessa! Tommy sysäsi mulle pinon runokokoelmia, joista hän itse diggasi. Niistä sain herätyksen, ettei tarvitse olla sitoutunut popmusiikin perinteiseen sisältöön ja kaavaan.”
Hector kertoo, että hän oli sitä ennenkin lukenut paljon runoja, aina teiniajoista lähtien.
”Kahlasin läpi kaikki suuret suomalaiset modernistit, koska se vanha Leinon runomitta ei pudonnut. Jossain vaiheessa tajusin, että olen mennyt siihen riimittelyyn itse, mutta se oli taas Helismaan vika.”
4. Olavi Uusivirta: Huomenna hän tulee
Uusivirta haluaa soittaa Hectorille oman Huomenna hän tulee -kappaleensa. Se on peräisin vuonna 2008 julkaistulta Minä olen hullu -albumilta. Biisin nimi on lainattu Samuel Beckettin tragikomediasta.
”Samalla lailla kuin sulla, siinä on paljon tietoisia intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen, teatteriin, runouteen ja muuhun populaarikulttuuriin”, Uusivirta sanoo.
”Käytän niitä itse ikään kuin päivämääräleiman iskemisenä. Olitkos sä jo siihen aikaan teatterikoulussa?” Hector kysyy.
”Taisin olla.”
Hector nauraa.
Biisin pianointro alkaa pulputa ilmoille.
”Tämä tilavaikutelma on aivan fantastinen”, Hector sanoo ja levittää käsiään.
Uusivirta kertoo, että intro on muokattu katolisen kirkon sielunmessusta Dies irae (suomeksi Vihan päivät).
Kertosäkeessä mainitaan Huomenna hän tulee -tarinan henkilö Estragon. Toisessa säkeistössä Uusivirta laulaa ”näytelmät on näytelty jo loppuun, Tšehovkin sai väritelkkarin”.
”Huomasitko, Tšehov! Jäbälläkin on Tšehov!” Olavi hihkaisee.
”Joo, Syyskuu-biisissä. Väritelkkari taas mainitaan Yksinäisessä tinasotamiehessä”, Hector sanoo.
Kahden minuutin ja 17 sekunnin kohdalla kaiuttimista ryöpsähtää kitaralla sahattu välimelodia. Hector nostaa kätensä pystyyn.
”Oho, nythän tämä menee ihan Tohtori Živagoon!”
Biisi loppuu. Hector on mykistynyt. Hän keräilee hetken aikaa sanojaan.
”Hieno biisi. Helvetin hyvä. Imaisi visioiden maailmaan. Sanoin heti, että hieno tila. Joku soittaa pianoa yksin suuressa salissa. Jos siinä olisi ollut vielä yksi särkynyt kieli, se olisi luonut lisää kipeyttä. Tuollainen intro, joka vie tajunnanvirtaan, jossa on koko runouden ydin.”
Nyt on Uusivirran vuoro mykistyä.
”Kiitos. Kiva kuulla.”
Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että Suomessa tehdään tällä hetkellä tasokasta poplyriikkaa. Vuosituhannen taitteessa koettiin pieni notkahdus, kun kaikki halusivat vientituotteiksi ja levy-yhtiöt kiinnittivät katseensa englanninkielisiin artisteihin.
Uusivirta kertoo Hectorille oman uransa alkuvaiheista. Anssi Kelan Nummela oli juuri räjäyttänyt pankin. Levy-yhtiöt haalivat kilpaa suomenkielisiä laulaja-lauluntekijöitä.
”Universal perusti suomalaisille singer-songwritereille oman labelin. Mut signattiin sille suurin odotuksin. Levyni floppasi: turpiin tuli kriitikoilta ja ostavalta yleisöltä.”
Jälkeenpäin Uusivirta on tajunnut, että se oli siunaus. Enää kukaan ei odottanut hänestä mitään. Ei ollut kuin voitettavaa.
”Ekaa levyä tehdessäni mietin, mistä levy-yhtiön sedät mahtaisivat tykätä. Mikä soisi radiossa, mikä olisi kriitikoiden mieleen, savolaisten mieleen, pohjalaisten mieleen. Jos kaikkia lähtisi miellyttämään, se olisi loputon suo. Ravistin kaikki odotukset ja aloin tehdä musiikkia itselleni.”
Hector julkaisi juuri uuden Hauras-albumin. Edellisestä levystä oli kulunut kymmenen vuotta. Moni asia musiikissa ja sen markkinoinnissa on muuttunut. Hector ehti jo miettiä, onko hänellä enää asiaa tunkea sekaan. Lopulta hän koki samanlaisen vapautumisen kuin Uusivirta esikoisensa jälkeen.
”Tajusin, että biisi voi olla miten helppo ja kepeä tahansa, mutta kaikki on all right, jos tulen toimeen sen kanssa ja se kuvastaa jotain mun persoonastani. Tuotannon tehtävä on saattaa se muotoon, joka voi istua paremmin tämän hetken raameihin.”
Uusivirta ja Hector ovat jutelleet yli puolitoista tuntia. Huoneesta eivät poistu fani ja idoli vaan kaksi kollegaa, jotka ovat saaneet innoituksensa samoista lähteistä. He ovat tehneet niistä taidetta omien sukupolviensa keinoin, mutta puhuvat samaa kieltä ja keskustelevat sillä vielä jatkossakin. Sekä musiikkinsa kautta että keskenään.
