Maasta se pienikin ponnistaa – Haastattelussa Piia Viitanen
Laulaja-lauluntekijä Piia Viitanen tekee pieniä kappaleita pienen ihmisen elämästä. Vastapainoksi kriitikot ovat osoittaneet hänelle ja yhtyeelleen suurta suosiota.
Alku ei ollut lupaava, kun teini-ikäinen Piia Viitanen kokeili ensimmäistä kertaa kirjoittaa omia lauluja. Haparoivalla pianosäestyksellä tehdyt kappaleet olivat ”ihan paskoja”, joten Viitanen luovutti ja palasi vanhaan harrastukseensa: musiikin kuunteluun.
Syksyllä 2008 Viitanen lähti Nepalin Katmanduun suorittamaan sosionomin opintoihinsa kuuluvaa työharjoittelua. Kaupungissa säännösteltiin sähköä, minkä vuoksi siellä ei ollut iltaisin paljoakaan tekemistä. Niinpä Viitanen hankki itselleen kitaran ja päätti opetella soittamaan sitä.
”Elämäntilanteeseeni liittyi silloin kulttuurishokin lisäksi muita henkilökohtaisia asioita, joita piti purkaa jotenkin. Silloin kuvioihin tulivat kirjoittaminen ja kitaransoitto. En osannut aluksi lainkaan soittaa, mutta lähdin kokeilemaan miltä eri otteet kuulostavat. Sitä kautta kehitin aika nopeasti oman tapani pistää itse keksimiäni sointuja peräkkäin ja pian alkoi tulla tekstejä”, Viitanen sanoo.
Aluksi Viitanen kirjoitti biisejä omaksi ilokseen. Hän ei haaveillut laulaja-lauluntekijäksi ryhtymisestä, eikä ajatellut, että esittäisi biisejään kenellekään.
Suomeen palattuaan Viitanen tajusi, että hänellä oli käsissään levyllisen verran lauluja.
”Silloin tuli ensimmäistä kertaa sellainen fiilis, että vitsi, pitäisiköhän näitä biisejä uskaltaa soittaa jollekin”, Viitanen sanoo.
Ratkaisu ongelmaan löytyi edesmenneeltä helsinkiläiseltä Liberte-klubilta. Kun Viitanen tuli eräänä iltana Liberteen ystäviensä bändin keikalle, nämä ehdottivat House of Love -klubia pyörittävälle Johnnylle, että tämä ottaisi Viitasen keikalle.
”Pian löysinkin itseni soittamasta Johnnylle raakilekappaleitani baarin nurkassa kädet täristen. Johnny tykkäsi kuulemastaan ja yhtäkkiä minulla olikin keikka Libertessä. Ajattelin, että mitä ihmettä olen tekemässä ja olenko ihan hullu. En todellakaan osannut soittaa muuta kuin ne muutamat kappaleeni, mutta siitä homma lähti kehittymään, ja keikkoja alkoi tulla lisää. Koko musajuttu lähti liikkeelle omalla painollaan ja jossain vaiheessa se vain imaisi minut.”
Mättömusiikista folkkiin
Viime vuosina imua on totisesti riittänyt. Omakustanteena julkaistu debyyttilevy Viitasen Piia (2012) sai hyviä arvosteluja ja johdatti Viitasen bändeineen keikoille ympäri Suomea. Vuonna 2014 ilmestynyt kakkoslevy Uni onnesta pärjäsi vieläkin paremmin ja oli ehdolla Emma-gaalassa Kriitikoiden valinta -kategoriassa.
Viitasen tuorein albumi Laulumaa ilmestyi viime vuoden marraskuussa. Helsingin Sanomat ja Keskisuomalainen antoivat levylle täydet viisi tähteä, ja MTV rankkasi sen vuoden 2016 parhaaksi kotimaiseksi levyksi. Perusteluissa levyä kuvailtiin raukeaksi, kauniiksi ja koukuttavaksi albumiksi, joka huokuu pakahduttavaa ja herkkää tunnelmaa.
Yhteistä Viitasen levyille on laulaja-lauluntekijä-perinteestä ammentava pienimuotoisuus ja tekstikeskeisyys. Se ei kuitenkaan ole musiikkia, jonka parissa Viitanen varttui.
”Nuoruusvuosinani kahlasin läpi kaikki mahdolliset musiikkigenret ja tykkäsin tosi paljon esimerkiksi HIMistä, post rockista ja hc punkista. Mättömusiikki ei kuitenkaan herättänyt minussa halua tehdä samantyylistä materiaalia, vaikka paikka paikoin kuulen kyllä nykyisessä musiikissammekin tiettyjä vaikutteita siinä maailmassa pyörimisestä.”
Viitanen sanoo löytäneensä folk-musiikin vasta parikymppisenä ystäviensä kautta. Musiikissa viehätti erityisesti tekstien keskeinen rooli.
”Sanat ja kieli ovat aina kiinnostaneet minua, mutta vasta silloin tajusin, että on olemassa musaa, jossa se on koko homman ydin. Laulaja-lauluntekijä-juttujen fiilistelyn kautta minussa heräsi ensimmäistä kertaa halu tehdä omia biisejä.”
Viitasen teksteissä valot sulautuvat varjoihin, kaunis rumaan ja lohdullinen lohduttomaan. Maailmaa tarkastellaan ruohonjuuritasolta, usein pienen ihmisen näkökulmasta.
”Teksteissäni ollaan inhimillisten ja pienten asioiden äärellä, ja samalla maailman suurimpien. Olen kiinnostunut kuvaamaan elämää sen kaikissa sävyissä. Aika usein keskityn pohtimaan ihmisenä olemista, ihmisten suhdetta toisiinsa ja esimerkiksi luontoon. Teksteissäni kuuluvat ne asiat, joita eri elämänvaiheissa kelailen. Elämän ja meidän ihmisten keskeneräisyys, sen kipeys ja samalla kauneus tuntuvat olevan levystä toiseen jollain tavalla läsnä”, Viitanen sanoo.
Viitanen teki Laulumaa– ja Uni onnesta -levyt yhdessä bändinsä ja tuottaja Oona Kaparin kanssa.
”Sillä on suuri vaikutus, kenen kanssa tekee yhteistyötä. Yhteistoimintamme Oonan kanssa on ollut tosi luontevaa ja vaivatonta, ja mielestäni Oona on oivaltanut jotain keskeistä siitä, mitä ajan lauluntekijänä takaa ja mikä yhtyeemme estetiikka on.”
Kahden roolin ristipaineessa
Musiikinteon ohessa Viitanen työskentelee sosiaaliohjaajana vanhusten palvelukeskuksessa. Kahden aikaa vievän työn yhteensovittaminen ei aina ole helppoa.
”Välillä on älyttömän väsyttävää olla kahdessa täysin erilaisessa roolissa ja työssä samaan aikaan. Olen ajatellut lukemattomia kertoja, että olisi ihanaa, jos voisin keskittyä pelkästään musan tekemiseen. Mutta sitten taas toisaalta nautin paljon myös ihmisten kanssa tehtävästä työstä.”
Ainakin toistaiseksi Viitanen on onnistunut yhdistämään sosiaalialan ja luovan alan. Hän valmistui vuosi sitten ratkaisukeskeiseksi kuvataideterapeutiksi.
Viitanen on järjestänyt työpaikallaan Old folks -klubeja, joissa ikäihmiset pääsevät kuulemaan nuoremman polven laulaja-lauluntekijöitä.
”Mutta kyllä minulle on viime aikoina vahvistunut sellainen tunne, että en voi tehdä miljoonaa juttua samanaikaisesti, vaan haluan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Esimerkiksi tätä uutta levyä ei olisi syntynyt, ellen olisi saanut pientä apurahaa, jonka turvin pystyin olemaan lyhyen pätkän pois töistä ja tekemään nämä laulut.”
”Toivottavasti vielä joskus tulee sellainen tilanne, että pystyisin keskittymään pelkästään lauluntekoon. Se on kuitenkin tällä hetkellä suurin rakkauteni.”
Viitanen toteaa, että unelmaa kohti on yksinkertaisesti pakko mennä, vaikka se samalla tarkoittaakin taloudellista epävarmuutta ja vaatii sen hyväksymistä, ettei tiedä missä on vuoden päästä.