Mikä trendaa klassisessa 2022?

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian dekaani Emilie Gardberg

”Kenttä on monipuolistumassa. Meillä on aina painotettu etenkin sävellyksessä teoreettisuutta, teknistä osaamista ja käsityötaitoa, mutta yhä enemmän näen niiden yhdistyvän hyvin ennakkoluulottomalla tavalla, varsinkin musiikkiteknologian puolella.

Kehitys on ollut käynnissä jo kymmeniä vuosia. On tietenkin olemassa myös koulukunta, jonka mukaan heidän musiikkinsa on vain musiikkia, mutta jos puhutaan laajasti koko kentästä, eli säveltäjistä, soittajista, kaikista tekijöistä, nykyään pyritään enemmän puhuttelevaan, statement-tyyppiseen tekemiseen. On paljon kantaaottavuutta, käydään voimakkaasti yhteiskunnallista keskustelua ja mietitään kommunikointia. Esimerkiksi vähemmistöjen mukaan ottaminen, aktiivinen identiteetin pohtiminen, ja ympäristön ja monimuotoisuuden kysymykset näkyvät kunnianhimoisissa konserttiohjelmissa.

Tämä on osittain koronan aiheuttama herätys. Perinteinen klassisen musiikin polku ei välttämättä ole oikeasti horjunut, mutta ajatus urasta joko solistiksi tai koesoiton kautta vakituiseen orkesteripaikkaan ja opettajan töihin on järkkynyt. Ei välttämättä ole ollenkaan väärin leikkiä niillä ajatuksilla, mitä kaikkea klassisella musiikilla voikaan tehdä ja kuinka hyvä kommunikointiväline se voi olla. Se voi olla terveyteen ja itseilmaisuun liittyvä väline, jota ei esitetäkään perinteisissä paikoissa. 

Korona voi vaikuttaa myös opiskelijavalintoihin. Kun opintoja tehdään etänä, niihin voivat osallistua myös sellaiset lahjakkuudet, joilla ei ole varaa lentää Helsinkiin ja asua hotellissa pelkästään pääsykokeiden vuoksi. Tietenkin soittimien hallinnan vanhat vaatimukset ovat edelleen samat, mutta jatkossa tullaan varmasti kuulemaan myös niitä ääniä, jotka eivät ole tulleet perinteisen klassisen musiikin polkuja pitkin korkeakouluopintoihin. Tie on moninaisempi, ja se rikastuttaa kaikkea meidän tekemistämme.”

Meidän Festivaalin taiteellinen johtaja (Kamus Quartet), kapellimestari-viulisti Jukka Untamala

”Koronatilanne ja konserttien perumisten uhka leimaavat kaikkea toimintaa. Tätä aikaa ei tietenkään voi suoraan verrata 1900-luvun suuriin mullistuksiin, joiden jälkeen maailma ja musiikki oli muuttunut pysyvästi, mutta entä jos paluuta vanhaan ei nytkään ole? Kysymys kuulukin: sitten, kun koronan jälkeen taas jatketaan normaalia toimintaa, onko jokin muuttunut vai jatketaanko siitä, mikä tilanne oli vuonna 2019? Kaivataanko lohdutusta ja turvallisuutta vanhoilla klassikoilla, vai sittenkin jotain uutta ja ravistelevaa? Odotan vastausta mielenkiinnolla, ja sitä pitää miettiä ohjelmistosuunnittelussa.

Tasa-arvo ei onneksi ole enää mikään uusi juttu, vaan on alkanut integroitua todellisuuteen. Esimerkiksi amerikkalaisten säveltäjien, kuten Caroline Shaw’n, Julia Wolfen ja Missy Mazzolin teoksia soitetaan kamarimusiikissa jo paljon, mutta heidän tuotantoaan saatetaan pian kuulla myös sinfoniakonserteissa. Myös edesmenneiden naissäveltäjien arkistot ovat loputon aarreaitta, ja teokset saavat nopeasti jo toisia ja kolmansiakin esityksiä. Tästä tulee yhä normaalimpaa, mutta kustannus- ja editointityössä on vielä tekemistä.

Koronatilanne on tuonut mukanaan pieniä, eksklusiivisia konsertteja, joihin mahtuu ehkäpä vain kahdeksan kuulijaa. Meidän Festivaalilla saimme runsaasti pyyntöjä, että niitä ei tulisi ottaa pois yleisörajoitusten jälkeenkään. Ainakin festivaalitasolla sen kaltaiset, räätälöidyt, vapaamuotoisemmat, edullisemmat, lyhyemmät ja monitaiteelliset konsertit yleistyvät. Tunnelma konsertissa on aivan erilainen, jos yleisöä on kaksisataa tai kahdeksan.”

Yle Radio 1:n Uudet levyt- ja Epäilyttävän uutta -ohjelmien toimittaja,säveltäjä Aki Yli-Salomäki

”Uusimman musiikin äänitteiden julkaisurytmi on nykyään nopea, eikä sitä välttämättä julkaista ensisijaisesti CD:llä. Digitaalisilla alustoilla, kuten Bandcampissa, kukaan ei sano taiteilijoille, miten hommat tulisi hoitaa, vaan tuote on muusikon omissa käsissä alusta loppuun. Tee-se-itse -toiminta tuntuu luontevalta. Se on nopeampaa ja tuo vapautta. Varsinkin Yhdysvalloissa yhtyeet ja myös osa sinfoniaorkestereista julkaisee digitaaliset äänitteensä itse. Näin myös oikeudet pysyvät omissa käsissä. Osaa musiikista ei ole edes tarkoitettu esitettäväksi perinteiseen tapaan konserteissa, vaan se elää omaa elämäänsä ainoastaan digijulkaisuna. Puhutaan siis kirjaimellisesti verkottumisesta.

Nykyään julkaistaan myös yksittäisiä nykysävellyksiä, eikä äänitteen tarvitse olla tunnin mittainen kokoelma. Tämä nostaa teoksen arvoa, mikä ainakin minua miellyttää kovasti. Säveltäjät eivät enää ole perinteisiä suurmiehiä tai -naisia, vaan laaja-alaisia tekijöitä ja muusikoita, jotka kuuntelevat kaikenlaisia tyylejä ja yhdistelevät niitä luontevasti toisiinsa. Verkostot ovat tiiviit ja tieto liikkuu usein viidakkorummulla. Yhdeltäkin säveltäjältä voi tulla julkaisuja usealle eri yhtiölle samaan aikaan. Musiikin leviäminen ei välttämättä vaadi edes mainoskampanjoita. 

Perinteisten levy-yhtiöiden merkitys alkoi vähentyä, kun ne alkoivat julkaista muusikoiden itse äänittämiä ja miksaamia master-nauhoja, joihin yhtiö löi vain leimansa päälle. Vaikka levy-yhtiöitä ei musiikin levittämiseen enää oikeastaan tarvita, ne ovat edelleen tärkeitä, jos aikoo luoda solistista uraa perinteisellä klassisella puolella. Imagon ja brändin merkitys solistille on yhä olennainen, ja perinteikäs levy-yhtiö voi nostaa taiteilijan profiilia hyväksymällä hänet listoilleen.”

Fennica Gehrman -kustantamon vienti- ja markkinointipäällikkö Henna Salmela

”Korona on viimeisen kahden vuoden aikana muokannut esityskäytäntöjä. Isona trendinä nähdään digitaalisten palveluiden kehitys ja erityisesti konserttien striimit. Niitä ei voi enää pitää vain lisäpalveluna, joita tarjotaan jos tarjotaan, vaan ne jäänevät pysyväksi käytännöksi. Erään brittitutkimuksen mukaan nuorten kiinnostus klassisen musiikin konsertteihin on noussut, koska ne ovat helpommin saatavilla netissä. Ehkä ei olla haluttu kokea kankeaa konserttikäytäntöä paikan päällä, ja kynnys on sitä myöten madaltunut.

Yhteiskunnalliset teemat, kuten ilmaston hätätila ja tasa-arvokysymys näkyvät säveltäjien työssä ja orkestereiden ohjelmistossa. Kun radio oli pääasiallinen kuuntelukanava, elimme korvan aikakautta. Nykyään elämme silmän aikakautta, jossa visuaalisuus korostuu entisestään. Kaikki nämä tendenssit heijastuvat myös musiikkielämään. Esimerkiksi Antti Auvisen teoksissa kantaaottava videoelementti käy usein vuoropuhelua musiikin kanssa. Kimmo Hakolan Wake! oli hätähuuto ilmaston puolesta. Helsingin Kansalaistorilla esillä ollut Cecilia Damströmin ICE kiinnitti huomiota kaupunkeihin, jotka uhkaavat jäädä nousevan merenpinnan alle ilmastonmuutoksen johdosta. Jäiset pylväät sulivat maahan kirjoitettujen kaupunkien nimien päälle Sinfonia Lahden esityksen soidessa taustalla. Visuaalisuudesta tulee yhä olennaisempi osa kokonaistaideteosta. 

Inkluusio ja diversiteetti ovat nousevia teemoja. Eri kulttuurien ja vähemmistöjen edustajia nähdään todennäköisesti konserttien ohjelmissa useammin, mutta myös muita historiasta uloskirjoitettuja säveltäjiä ja teoksia nostetaan esille. Esimerkiksi Harrison and Parrottin säätiö on perustanut Artists for Inclusivity -hankkeen, ja Suomessa edelläkävijänä on Helsingin kaupunginorkesterin HUOM!-hanke, joka etsii historian unohtamia teoksia arkistoista.”

Music Finlandin vt. vientipäällikkö Minna Huuskonen

”Suomesta ulkomaille matkustavan musiikin menestys riippuu vientialueesta. Yhdysvallat on konservatiivisempi alue, jossa perinteinen klassinen musiikki ja Sibelius myyvät edelleen parhaiten, mutta tunnetut nimet kuten Esa-Pekka Salonen tuovat sinnekin tuulahduksia vaikkapa juuri Suomesta. Erityisesti Pohjoismaissa taas kuunnellaan nuoria säveltäjiä, jotka ovat tässä ajassa kiinni ja joiden teosten teemat liittyvät luontoon, ympäristöön tai tasa-arvoasiaan.  Esimerkiksi Sebastian Hillin viime keväänä kantaesitetty orkesteriteos Miracle käsittelee Covid-aikaa ja Hollannissa asuvan Leo Lehtisen teos Instagood* kommentoi somemaailmaa.

Keski-Euroopassa jaot koulukuntien välillä ovat voimissaan, mutta meilläpäin ei sellaisia taida enää olla. Uusissa sävellyksissä voidaan yhdistää tyylejä monelta suunnalta, kuten popmusiikkia, kansanmusiikkia ja metallimusiikkia. Tämä ei ole uusi ilmiö, mutta muutamat säveltäjät ovat personaallisella tyylillään saaneet huomiota ja rohkaisseet muitakin jatkamaan sillä linjalla. Valovoimaisimmat säveltäjät, kuten 70 vuotta täyttävä Kaija Saariaho saavat varmasti huomiota, mutta nuori sukupolvi kuten Cecilia Damström ja Mari Sainio ovat nousemassa persoonallisilla tyyleillään.

Korona muokkaa trendejä. Voi sanoa, että tämän vuoden trendi on sama kuin vuonna 2019, koska niin monta kantaesitystä on jouduttu siirtämään, ja uudet teokset ovat itse asiassa jo pari vuotta vanhoja. Koska konsertit ja festivaalit eivät voi vapaasti toteutua, vapaan kentän on pitänyt aktivoitua. Näkisin, että Suomeen mahtuu vaihtoehtoisia tapahtumia ja tilaisuuksia, joilla saadaan uusia yleisöä taidemusiikin pariin. On myös ollut pakko miettiä uusia väyliä ja vaihtoehtoja saada musiikkiaan esille, ja säveltäjät ovat huomanneet uusia mahdollisuuksia muun muassa synkronoinnin puolella. Suhtautuminen teoksiin on muuttunut, ja nykyään omalla musiikilla voi olla entistä pidempi elinkaari monenlaisissa yhteyksissä. Teoksia tarjotaan ennakkoluulottomammin audiovisuaalisiin tuotantoihin ja vaikkapa pelimaailmaan. Omaa musiikkia uskalletaan käyttää eri yhteyksissä.”