Mitä EU-tuomioistuimen päätös tarkoittaa tekijänoikeusdirektiivin voimaansaattamiselle?

Lue alkuperäinen kirjoitus: What does the CJEU judgment in the Polish challenge to Article 17 (C-401/19) mean for the transposition and application of that provision?

Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) antoi 26. huhtikuuta 2022 pitkään odotetun tuomionsa tapauksessa Puola vastaan Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto (C-401/19). Tuomioistuin katsoi, että DSM-direktiivin 17 artikla ei ole ristiriidassa sananvapauden ja tiedonvälityksen vapauden kanssa, joista säädetään Euroopan unionin perusoikeuskirjan 11 artiklassa. Näin ollen tuomioistuin hylkäsi Puolan tasavallan vaatimuksen kumota kyseinen säännös. Tuomioistuin totesi myös, että 17 artiklan 4 kohdan b-c alakohtien vaatimusten täyttämiseksi ei tällä hetkellä näyttäisi olevan muuta vaihtoehtoa kuin turvautua automaattisiin tunnistamis- ja suodatusvälineisiin (tuomion kohta 54). 

Tuomioistuin arvioi, että 17 artiklan 4 kohdassa käyttöön otettu erityinen vastuujärjestelmä muodostaa sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskevan rajoituksen (tuomion kohta 58). Tällainen rajoitus ei kuitenkaan ole suhteeton. On asetettu suojausjärjestelmä, jonka tarjoamista takeista tuomiossa kuvataan kuusi keskeistä (ks. tuomion kohdat 85–98). Jäsenvaltioiden on otettava nämä takeet huomioon pannessaan täytäntöön 17 artiklaa ja ”huolehdittava siitä, että ne nojautuvat sellaiseen kyseisen säännöksen tulkintaan, jolla voidaan varmistaa perusoikeuskirjassa suojattujen eri perusoikeuksien välinen oikeudenmukainen tasapaino” (tuomion kohta 99). Jälkimmäisiin sisältyvät paitsi perusoikeuskirjan 11 artiklassa taattu vapaus myös immateriaalioikeuksien suoja osana omistusoikeutta (perusoikeuskirjan 17 artikla) sekä verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien elinkeinonvapaus (perusoikeuskirjan 16 artikla). Kaikessa tässä on noudatettava perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohtaa, myös yleistä suhteellisuusperiaatetta. 

Yllä olevista näkökohdista seuraa useita kysymyksiä, joista kahta keskeistä kysymystä käsitellään jäljempänä: 

1. Ensimmäinen kysymys koskee mandaattia, jonka tuomioistuin asettaa kansallisille lainsäätäjille ja viranomaisille koskien 17 artiklan oikeaa täytäntöönpanoa ja soveltamista; 

2. Toinen kysymys on, miten verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien tulee käytännössä käyttää automaattisia tunnistamis- ja suodatusvälineitä. 

1. Miten varmistaa 17 artiklan oikea täytäntöön paneminen ja soveltaminen 

Kuten totesin kirjoituksessani pari päivää sitten, ei olisi tuomioistuimen määrittelemien askelmerkkien mukaista edellyttää jäsenvaltioiden asettavan verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajille velvoitetta suorittaa yleistä sisällön ennakolta estämistä siten, että estetyn sisällön palauttaminen olisi yksinomaan valitus- ja oikeussuojamekanismin varassa (tuomion kohta 85). 

Eräät kommentoijat ovat väittäneet, että (1) minimalistinen 17 artiklan kansallinen täytäntöönpano (ns. copy-paste -ratkaisu) ei myöskään olisi hyväksyttävä ja että tämän sijasta kansallisella tasolla tulisi ennemmin luoda lainsäädäntöratkaisuja, joissa säädetään poikkeuksista tai ”oletetusta” laillisesta käytöstä, kuten Saksa ja Itävalta ovat lainsäädännössään tehneet. Kumpikaan näistä ei ole oikein. 

Argumentti minimalistisen täytäntöönpanon puolesta 

EU-säädöksen tekstin sellaisenaan toistava 17 artiklan täytäntöön paneva kansallinen lainsäädäntö olisi paitsi ”turvallisin” vaihtoehto yhdenmukaisuuden varmistamiseksi myös paras tapa noudattaa ao. säännöksen erittäin määräävää sanamuotoa.Page Break 

Toisin kuin muissa DSM-direktiivin säännöksissä, 17 artiklassa ei anneta jäsenvaltioille harkinnanvaraa siinä, tehdäkö toimenpidettä ylipäänsä (vrt. esim. 12 artikla), eikä siinä, miten toimenpiteen voi toteuttaa (vrt. esim. 18 artiklan 2 kohta). 

Pois lukien ainoastaan 17 artiklan 9 kohdan 1-2 alakohdan poikkeukset, jotka sallivat kansallisille lainsäätäjille tiettyä hienosäätövaraa, säännöksessä asetetaan hyvin selkeät velvoitteet liittyen tiettyihin käsitteisiin, kuten välittäminen, yleisön saataviin saattaminen, parhaansa mukaan toimiminen, lainaukset, parodia, pastissi jne., viittaamatta mitenkään kansalliseen lainsäädäntöön. Näin ollen nämä käsitteet ovat itsenäisiä EU-tason käsitteitä, ja niitä on tulkittava ja sovellettava yhdenmukaisesti kaikkialla EU:n alueella. 

Kuten totesin tässä, on totta että SEUT-sopimuksen 288 artiklan 3 kohdassa sallitaan periaatteessa kansallisten viranomaisten määrittää, missä muodossa ja millä tavoin tietyn EU-direktiivin edellyttämä lopputulos voidaan toteuttaa. Tästä huolimatta kansallisen täytäntöönpanon tekninen toteutustapa ei aina ole jäsenvaltion vapaasti valittavissa. DSM-direktiivin 17 artikla edellyttää kansallista täytäntöönpanoa, joka on niin lähellä EU-tekstiä kuin mahdollista (ts. minimalistista tai copy-paste -menettelyä). Yksityiskohtaisuudessaan 17 artikla muistuttaa enemmän EU-asetuksen kuin EU-direktiivin säännöstä. Näin ollen se tulee panna täytäntöön siten, että sen normatiivinen sisältö – suojausjärjestelmä mukaan lukien – ei muutu. Tämä takaa myös EU-lainsäädännön yhdenmukaisen soveltamisen ja yhdenvertaisuusperiaatteen noudattamisen. 

Väite, että 17 artiklan minimalistinen täytäntöönpano olisi ristiriidassa EU:n tuomioistuimen tuomion kanssa, on kestämätön. Tuomioistuin nimenomaisesti totesi, että 17 artiklassa on määritetty asianmukainen suojausjärjestelmä. Sama pätee väistämättä kansalliseen lainsäädäntöön, jossa direktiivin sanamuoto toistetaan sellaisenaan. 

Yhteenvetona voidaan todeta, että EU-tuomioistuimen tuomio edellyttää, että jäsenvaltiot eivät muuta 17 artiklan sisältöä (lisää tästä jäljempänä) ja että kansalliset tuomioistuimet ja viranomaiset tulkitsevat säädettyjä säännöksiä tuomion linjausten mukaisesti. Tämä johtopäätös seuraa tuomion kohdasta 99. 

Argumentti EU-tekstiin sisältymättömän sisällön lisäämistä vastaan 

Mikäli 17 artiklan täytäntöön panevaan kansalliseen lainsäädäntöön sisältyisi vaatimuksia ja ehtoja, joita DSM-direktiivissä ei ole, tämä muuttaisi EU:n lainsäätäjien luomaa tasapainotilaa ja samalla estäisi DSM-direktiivin perusajatuksen toteutumisen, ts. yhtenäisen digitaalisen sisämarkkinan syntymisen. 

Yhtäältä sellainen kansallinen voimaansaattaminen, jossa säädetään yleisistä velvoitteista estää sisältö ennakolta,  myös sellainen kansallinen voimaansaattaminen, jossa säädetään (i) yleisistä velvoitteista estää sisältöä vain jälkikäteen ja/tai (ii) lakisääteisistä rajauksista tai ”oletetusta” laillisesta käytöstä, on EU-lainsäädännön vastaista (ks. keskustelu aiheesta täällä). 

Ei siis ole asiallista ehdottaa, että Saksan ja Itävallan omaksumia ratkaisuja tulisi kannattaa tai jäljitellä muissa kansallisissa lainsäädäntöelimissä, jotka eivät vielä ole toteuttaneet omaa direktiivin täytäntöönpanoaan. 

Paitsi että em. ratkaisut perustuvat EU-lainsäädännön ja 17 artiklassa tarkoitettujen oikeuksien luonteen virheelliseen tulkintaan (kyseessä ei ole erilainen, erityinen tai edes sui generis -oikeus välittää yleisölle tai saattaa yleisön saataville sisältöä, vaan sama oikeus kuin muussakin EU-lainsäädännössä tarkoitettu), ne myös merkittävästi haittaavat EU-lainsäätäjien yhdenmukaistamispyrkimyksiä ja suhteellisuusperiaatteen vaatimusta 17 artiklan 4 kohdan tulkinnassa ja soveltamisessa. 

EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä on tapauksia, joissa jonkin direktiivin täytäntöön panevan kansallisen lainsäädännön on katsottu olevan ristiriidassa EU-lainsäädännön kanssa, erityisesti InfoSoc-direktiivin osalta (mm. eräät tekijänoikeutta koskevat säännökset Alankomaiden, Belgian, Espanjan, Italian, Ranskan ja Saksan lainsäädännössä on todettu EU-lainsäädännön vastaisiksi). Näiden valossa voidaan todeta, että selvästikään kansallisessa täytäntöönpanossa ei tule omaksua käytäntöä, jossa EU-direktiivin sisällöstä voitaisiin poistaa jotain tai siihen voitaisiin lisätä jotain tilanteessa, jossa ei ole tätä nimenomaisesti sallivaa mandaattia. Mitään tällaista mandaattia ei 17 artiklassa ole. 

2. Miten automaattisia tunnistamis- ja suodatusvälineitä tulee käytännössä käyttää 

EU-tuomioistuin oli Puolan tasavallan ja oleellisesti myös 17 artiklan soveltamisohjeen kanssa samaa mieltä siitä, että 17 artiklan 4 kohdan b-c alakohtien määräysten noudattamiseksi on välttämätöntä ja tarpeellista käyttää automaattisia tunnistamis- ja suodatusvälineitä. 

Jotta nämä välineet olisivat EU-lainsäädännön mukaisia, on otettava huomioon perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohtaan kirjatut periaatteet, mukaan lukien suhteellisuusperiaate, ja pyrittävä kyseessä olevien eri oikeuksien ja periaatteiden suojaan liittyvien vaatimusten välttämättömään yhteensovittamiseen sekä oikeudenmukaiseen tasapainoon niiden välillä (tuomion kohdat 63–66). 

Tällainen periaatekehys – joka on lähtökohtaisesti joustava, koska sen on muututtava alan käytäntöjen ja käytettävissä olevien tekniikoiden kehityksen mukaan (tuomion kohta 73) – sitoo jäsenvaltioita mutta auttaa myös arvioimaan verkkosisällönjakopalvelun tarjoajien käytännön toimia, joilla ne toteuttavat 17 artiklan 4 kohdan b-c alakohdissa asetettuja vaatimuksia (tuomion kohdat 71–73). 

On tärkeää huomata, että tuomioistuin viittaa säädettyyn vaatimukseen täsmällisestä tuloksesta paitsi suhteessa ”käyttäjien oikeuksiin” (17 artiklan 7 kohdassa säädetyt poikkeukset ja rajoitukset; tuomion kohdat 78 ja 87) myös suhteessa tasapainon löytämiseen em. oikeuksien, immateriaalioikeuksien suojan ja palveluntarjoajien elinkeinonvapauden välillä (tuomion kohta 75, ks. myös tuomion kohta 83). Näin ollen on väärin väittää, että ainoa ”tulos”, joka tulee saavuttaa tai jolla edes olisi väliä 17 artiklan nojalla, olisi 17 artiklan 7 kohdan noudattaminen.

Palveluntarjoajien on käytettävä ”tarkasti kohdennettuja” keinoja (tuomion kohta 81), jotka ”[erottavat riittävästi] toisistaan laitonta ja laillista sisältöä” (tuomion kohta 86), huomioiden myös, että ”tietyissä tapauksissa tekijänoikeudella suojattujen luvattomien sisältöjen saatavilla olo voidaan välttää ainoastaan oikeudenhaltijoiden ilmoituksen perusteella” (tuomion kohta 91). Sopivuusperiaate on keskeinen tekijä edellä kuvatussa periaatekehyksessä. 

Käytännössä edellytyksenä ei siis suinkaan ole, että verkkosisällönjakopalvelun tarjoajat saisivat käyttää vain sellaisia välineitä, joiden erottelutarkkuus on 100 %. Mikäli näin edellytettäisiin, oikeuksien ja vapauksien tasapainottaminen suhteessa 17 artiklan 4 kohdan b-c alakohtien määräyksiin ei olisi mahdollista. Sen sijaan edellytetään, että (väitetyn) virheen sattuessa 17 artiklan 9 kohdassa tarkoitettu valitus- ja oikeussuojamekanismi on oltava helposti käytettävissä. 

Otetaan YouTuben Content-ID esimerkkinä automaattisesta tunnistamis- ja suodatusvälineestä. YouTuben tuore avoimuusraportti (YouTube Transparency Report) korostaa, että vuoden 2021 alkupuolella tehdyistä tekijänoikeusvaatimuksista vähemmän kuin 1 % kiistettiin. Kiistetyistä tapauksista yli 60 % ratkaistiin sisällön lataajan hyväksi. Tarkoittaako tämä, että Content-ID ei täytä EU:n tuomioistuimen asettamia ehtoja, koska se tuottaa pienen määrän vääriä positiivisia tuloksia? Ei. Se tarkoittaa, että välineessä on (pieni) virhemarginaali. Kokonaisvolyymiin nähden tämä järjestelmä onnistuu riittävän hyvin tasapainottamaan immateriaalioikeuksien suojan ja käyttäjien oikeudet. 

Tämä on myös linjassa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, jossa ei ole missään vaiheessa edellytetty, että vain 100 % erottelutarkkuus olisi hyväksyttävä. 

Esimerkiksi Ziggo (Pirate Bay) -tapauksessa julkisasiamies Szpunar totesi ratkaisuehdotuksessaan, että The Pirate Bay (TPB) -palvelua vastaan kanteen nostanut oikeudenomistajien järjestö oli väittänyt, että yli 90 % ao. alustan kautta saatavilla olevista tiedostoista olisi lainvastaisia. Näin ollen noin 10 % TPB:n sisällöstä olisi lainmukaista. Tästä huolimatta julkisasiamies lausui tuomioistuimelle, että palveluntarjoajat tulisi itse asettaa vastuuseen tekijänoikeusrikkomuksista ja että pääsy alustalle tulisi estää: ”Tällaisessa tilanteessa TPB:n sivustolle pääsyn estämistoimenpiteestä seuraava internetin käyttäjien tietoihin pääsyn epääminen on nähdäkseni oikeassa suhteessa kyseisellä sivustolla tehtyjen tekijänoikeusloukkausten laajuuteen ja vakavuuteen nähden.” (ratkaisuehdotuksen kohta 76) Tuomioistuin oli samaa mieltä. 

Samaa periaatetta noudatettiin myöhemmin YouTube/Cyando -tapauksessa. Tuomioistuin totesi, että 90 % – 96 % Uploaded-verkkotallennustilapalvelussa olevista tiedostoista saattoi olla lainvastaisia (ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ollut tätä vielä vahvistanut). Tämän nojalla voitaisiin palvelun tarjoajat asettaa korvausvastuuseen. Tässäkään ei edellytetty, että sisällöstä 100 % olisi immateriaalioikeuksia loukkaavaa. 

Tapaus C-401/19 muistuttaa tuomioistuimen soveltaman vertailutavan osalta UPC Telekabel -tapausta (ks. ko. tuomion kohta 63) mitä tulee internet-sivuston estämismääräyksiin. Tässäkin tapauksessa, kuten artikla 17 kohdalla, automaattisten tunnistamis- ja suodatusvälineiden käyttö on sallittua ”sillä edellytyksellä, että yhtäältä niillä ei tarpeettomasti evätä internetin käyttäjiltä mahdollisuutta saada laillisesti saataviinsa käytettävissä olevia tietoja ja että toisaalta niillä estetään luvaton tutustuminen suojattuun aineistoon tai ainakin huomattavasti vaikeutetaan tutustumista ja merkittävästi vähennetään sen houkuttelevuutta, että […] palveluihin turvautuvat internetin käyttäjät tutustuvat kyseiseen niiden saataviin immateriaalioikeuksien vastaisesti saatettuun aineistoon.” 

Lopuksi 

Lienee todennäköistä, että EU-tuomioistuimelle laitetaan tulevina vuosina vireille useita 17 artiklaa koskevia ennakkoratkaisupyyntöjä. Tässä vaiheessa 26. huhtikuuta annetun tuomion viesti on ensinnäkin, että tekijänoikeusdirektiivin 17 artiklan monimutkaista ja herkkää sisäistä rakennetta ei tule muuttaa – miltään osalta – kun direktiiviä pannaan täytäntöön ja sovelletaan kansallisesti, jotta tuomioistuimen mainitseman suojausjärjestelmän takeet voidaan toteuttaa; 

ja toiseksi, että automaattisia tunnistamis- ja suodatusvälineitä on välttämätöntä ja tarpeen käyttää tekijänoikeuksien suojaamiseksi, kuitenkin sopivuusperiaatteen ja suhteellisuusperiaatteen puitteissa. Tätä varten tuomioistuin nimesi joustavasti muunnettavan testin, joka voi ”myöhemmin kohdistua jäsenvaltioiden kyseisen direktiivin täytäntöön panemiseksi antamien säännösten tai näiden palveluntarjoajien kyseisen järjestelmän noudattamiseksi määräämien toimenpiteiden arvioimiseen” (tuomion kohta 71).