Näin saat musiikkisi soimaan: kustannuspäällikkö Jari Eskola

Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, musiikin esityskoneisto pyörii samaa tahtia kuin muutkin elinkeinoelämän rattaat. Musiikki on yhtä lailla riippuvainen tehokkaasta markkinoinnista, ja siinä missä uudet romaanit tai nettipelit, myös uusien sävelteosten suuntaviivat piirretään neuvotteluhuoneissa.

Hyvä uutinen on se, että säveltäjän ei välttämättä tarvitse tietää siitä mitään. Huono uutinen on se, että säveltäjä säästyy vaivalta vain, jos hänellä on kustantamo. Sillä välin, kun kustantamot hoitavat käytännön raha-asiat, markkinoivat musiikkia sekä viilaavat yksityiskohtia sopimuspapereihin, taiteilijat voivat keskittyä luomaan kauneutta maailmaan.

Suomen suurin ja perinteisin kustantamo on Fennica Gehrman. Sen listoilla on suurin osa Suomen esitetyimmistä nykysäveltäjistä, kuten Kalevi Aho, Mikko Heiniö, Olli Kortekangas, Kimmo Hakola, ja monet historian suurista nimistä, kuten osa Sibeliuksen teoksista, Tauno Pylkkänen, Selim Palmgren, Einar Englund. Sen lisäksi Fennica Gehrman edustaa suorin sopimuksin Dmitri Šostakovitšin ja Sergei Prokofjevin teoksia Suomessa ja Virossa.

“Me promoamme säveltäjää”, Fennican kustannuspäällikkö Jari Eskola tiivistää kustantajan tärkeimmän tehtävän. “Me tunnemme musiikin portinvartijat, kuten orkestereiden intendentit ja teemme promootiota henkilökohtaisella tasolla etenkin kansainvälisille piireille.”

Käytännössä kustantajaa voi kutsua säveltäjän agentiksi. Kun Fennica Gehrmanin kustantama säveltäjä saa ensin hänen avullaan tilauksen uudesta teoksesta, Eskola sopii asianmukaisesta tilauspalkkiosta. Tämä on suuri etu, sillä yksinomaan taiteellisia arvoja punnitsemaan tottuneiden säveltäjien on tunnetusti vaikea hinnoitella oman työnsä arvoa.

“Emme ota tästä minkäänlaista provisiota, se on meidän palvelumme”, Eskola sanoo. ”Meillä se kuuluu pakettiin sellaisten säveltäjien kanssa, joiden kanssa teemme tiivistä yhteistyötä. Hän neuvottelee esimerkiksi Veli-Matti Puumalan ja Matthew Whittallin sopimukset.

Ilmaiseksi kustantaja ei toki työtänsä tee. Kun teos on valmis ja nuoteiksi painettu, kustantaja vuokraa nuotit orkesterille maksua vastaan. Kun teos on esitetty, ja esittäjä tilittänyt asianmukaiset esityskorvaukset Teostolle, Fennica Gehrman ottaa säveltäjän Teosto-korvauksista yhden kolmasosan. Eskolan mukaan kansainväliset kustantamot saattavat ottaa 50 prosenttia tekijänoikeuskorvauksista.

Kansainvälistä kulttuurikauppaa

Raha-asioiden lisäksi Eskola vahtii, etteivät säveltäjät lähde kaupallisesti kannattamattomiin projekteihin. Pöydällä on myös kustantamon rahat.

 “Jos tilaus on kaupallisesti haastava, niin sanomme, ettei meitä kiinnosta ja kysymme, että kannattaako tähän lähteä.” Kuvitteellisina esimerkkeinä Eskola mainitsee konserton bandoneonille tai kymmenkieliselle kitaralle. Sellainen voi olla taiteellisesti hienoa, mutta niin sidottu yhteen ja tiettyyn soittajaan, että esitysten määrä jää käytännönkin syistä vähäiseksi.

 “Varsinkin jos se on kaksoiskonsertto näille soittimille, niin kyllä se rajoittaa teosten käyttöä. Säveltäjä voi tällaisen tietysti tehdä, mutta me tuskin olemme hankkeessa kumppanina.”

Kustantamot ovat kautta musiikin historian olleet säveltäjille elintärkeitä kumppaneita. Ilman pätevää kustantajaa ei monikaan säveltäjä olisi koskaan saanut teoksilleen enempää esityksiä kuin sen ensimmäisen.

Parhaimmillaan kustantajan ja säveltäjän tiiviistä yhteistyöstä seuraa menestystä kummallekin osapuolelle. Siitä saavat nauttia koko kulttuurielämä ja orkesterit, ehkä välillisesti myös Suomen maabrändi ja matkailualakin, kuka tietää.

 Yksi viime vuosien suurimmista suomalaistapauksista koettiin syyskuussa 2017. Silloin Sakari Oramo johti BBC Proms -festivaalin päätöskonsertin, ja sen ensimmäisenä kappaleena karnevaalihenkistä tunnelmaa tehostaneen Flouncen, säveltäjä Lotta Wennäkosken uusimman teoksen. Kaikkialle maailmaan radion ja television välityksellä lähetetty konsertti nosti Wennäkosken hetkessä kuuluisuuteen, kansainväliseksi säveltäjänimeksi. 

Sopimus uudesta teoksesta oli allekirjoitettu vain viisi kuukautta ennen kantaesitystä, mutta sitä oli valmisteltu pitkään. Fennica Gehrmanin markkinointipäällikkö Henna Salmela oli tavannut BBC Symphony Orchestran päätuottajan Ann McKayn jo kahdesti, vuosina 2012 ja 2014. Vaikka silloin ei Proms-tilauksesta ollut puhetta, Salmela oli jälkimmäisellä kerralla ottanut puheeksi Wennäkosken ja suositellut nimenomaan hänen huilukonserttoaan Soie.

Suomeen palattuaan Salmela lähetti orkesterille Soien partituurin, josta Wennäkosken tyylin voi omin silmin päätellä. Sävellyksen ilmiselvä ammattimaisuus, kustantajan usko säveltäjäänsä ja tuloillaan ollut Ondinen julkaisema profiililevy Wennäkoskesta –näillä kaikilla oli todennäköisesti vaikutusta, sillä BBC Symphony esitti Soien joulukuussa 2015 radioitavassa konsertissa Maida Valen studioilla solistinaan huilisti Michael Cox. Wennäkoski oli itse paikan päällä, ja muusikot selvästi pitivät teoksesta. 

Nyt, kun Wennäkoski ja hänen musiikkinsa oli onnistuneesti esitelty orkesterille, myös Fennican alikustantaja Boosey & Hawkes lähti ajamaan hänen musiikkiaan BBC:lle. Se saattoi olla ratkaisevaa lopputuloksen kannalta. Kun Proms-konsertin johtajaksi oli jo kiinnitetty orkesterin ylikapellimestari Sakari Oramo, illan avausteos suomalaissäveltäjältä tuntui luontevalta. Tuskin oli haittaa siitäkään, että samalle vuodelle sattui Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlat. Päätös kantaesityksen tilaamisesta syntyi huhtikuussa, ja loppu on historiaa.

Flouncesta tuli viisiminuuttinen hitti, jota on esitetty syyskuun 2017 jälkeen yli 30 kertaa maailmalla Seattlesta Bostoniin, Roomasta Helsinkiin. Wennäkoskella on sittemmin riittänyt vientiä. Yhdenkin hittiteoksen kerrannaisvaikutuksiin kun kuuluu lisää tilauksia ja säveltäjän vanhojenkin teosten uusia tulemisia, nyt kun nimi on tehty tutuksi. Wennäkoski kuuluu nykyään itsestäänselvästi orkesterien ohjelmistoon niin Suomessa kuin ulkomailla. 

Voitot lunastetaan sadan vuoden päästä

Fennica Gehrman ei ole sattumalta noussut liikevaihdoltaan Suomen suurimmaksi kustantamoksi, kaikki genret mukaanluettuna. Se tekee bisnestä ja tavoittelee voittoa, vaikka kauppatavarana onkin kulttuurituote. Miten Eskola siis osaa arvata etukäteen, mikä musiikki tulee soimaan tulevaisuudessa niin paljon, että hänen kannattaa ottaa se myytäväksi eteenpäin?

“Se onkin rakettitieteen osuus tästä työstä”, Eskola myöntää. Hän itse kuuntelee uusien kiinnityksien toivossa helposti parikin kymmentä kantaesityskonserttia joka vuosi niin oopperassa, kuoroilloissa, kamarikonserteissa ja resitaaleissa. Itse asiassa hän oli haastattelun jälkeen lähdössä Lahteen kuuntelemaan viittä suomalaista kantaesitystä Sinfonia Lahden järjestämään Sibeliuksen Taimitarha -konserttiin.

Jos lupaava ehdokas löytyy, Eskola aloittaa säveltäjän keskustelut yhteisestä tulevaisuudesta, mutta kynnys yhteistyölle on Eskolan mukaan korkea. Syy on se, että taidemusiikilla ei tehdä pikavoittoja, vaan tulos syntyy sadan vuoden seurantajaksolla. Yksittäisten hittien toivossa yhteistyötä tuskin viritellään.

“Meidän kvartaalimme on 25 vuotta”, Eskola sanoo, “ja koska kustannussopimus on voimassa 70 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen, teemme yhteistyötä myös lasten ja lastenlasten kanssa.”

Näin pitkäjänteinen kumppanuus rakennetaan tukevalle perustalle. Säveltäjällä on oltava vakiintunut asema konserttielämässä, ennen kuin Fennican ovea kannattaa koputella. Siksi Fennica haluaa, että teoksia on runsaasti kustannettavaksi. Vain yhdellä sinfonialla on vaikea käydä kauppaa.

“Säveltäjällä olisi hyvä olla monenlaisia teoksia. Musiikkia kuorolle, kamarimusiikkia, mielellään orkesterimusiikkia ja jopa pedagogista musiikkia. Voi olla viihteellisempääkin, jos se vain kiinnostaa asiakkaita.”

 Sekin katsotaan eduksi, jos säveltäjällä on hyvät suhteet muusikoihin, jotka haluavat esittää hänen musiikkiaan nyt ja jatkossa. Niin sanotut jäähyväiskantaesitykset, jotka soitetaan kerran ja heitetään pohjahyllylle pölyttymään, jättävät kustantajan panos-tuotos-suhteen miinusmerkkiseksi. Siksi Eskola joutuu jokaisen kiiinnityksen kohdalla tekemään itselleen tärkeän kysymyksen.

“Onko tämä sellainen säveltäjä ja hänen teoksensa sen väärtejä, että musiikki kannattaa ikuistaa tuleville sukupolville?”

Sellaisena Eskola näki Antti Auvisen, Teosto-palkinnon vuonna 2016 oopperallaan Autuus voittaneen säveltäjän. Hänet otettiin tänä vuonna Fennica Gehrmanin listoille.

“Auvinen on persoonallinen säveltäjä, jolla on oma sävelkielensä ja kysyntää”, Eskola perustelee. “Hän on saanut myös Teosto-palkinnon, eli taiteellinen puoli on kunnossa. Sen lisäksi Auvisen musiikista oli tulossa levy, mikä kertoo siitä, että teosten markkinointi tulee olemaan huomattavasti helpompaa kuin partituureja lähettelemällä ja korvaan supattelemalla.”

Fennica Gehrman on kuuden työntekijän toimisto. Kun sopiva ehdokas löytyy, koko Fennican henkilökunta tutkii säveltäjän tuotantoa, kuuntelee näytteitä ja antaa oman kantansa päätökseen. Eskola ei siis vastaa säveltäjän kohtalosta omavaltaisesti, mikä ainakin osaltaan saattaa ennakoida musiikin leviämistä laajempaan piiriin.

 “Kaikkien pitää olla sitä mieltä, että hänet kannattaa ottaa talliin”, Eskola sanoo. “Minulla on toki omat mieltymykseni musiikin suhteen, mutta jätän ne pois, kun kuuntelen kustannuspäällikön korvilla.”

Ison ja perinteikkään kustantamon listoille on vaikea päästä ilman mittavaa teosluetteloa ja nimeä, mutta siitä huolimatta Eskola kannustaa nuoriakin säveltäjiä ottamaan yhteyttä. Yhden kortin varaan ei toki kannata uraansa laskea, koska Suomessa on muitakin taidemusiikkiin keskittyneitä kustantamoita. Niiden tiedot löytyvät kootusti Suomen Musiikkikustantajat ry:n sivuilta.

 “Kannattaa lähettää kustantajalle portfolio. Jos on olemassa äänite, se auttaa, mutta kustantamoissa kyllä osataan lukea partituuria ilman näytteitäkin”, Eskola sanoo. “Kannattaa liittää oheen kirje, jossa kertoo itsestään ja sen, miksi tarvitsee kustantajan, mitä kustantaja voi tarjota hänen uralleen.”

Tai kustanna musiikkisi itse

Kustannussopimus on yksi varmimmista keinoista saada musiikkinsa maailmalle, mutta pakollinen se ei ole. Sauli Zinovjev on siitä hyvä esimerkki. Hän kustantaa musiikkinsa itse, eli neuvottelee ensin tilausteostensa ehdot ja palkkiot, kirjoittaa valmiin sävellyksensä puhtaaksi, taittaa stemmat helppolukuisiksi ja asettelee viivastot sivunkääntöjä myöten kohdilleen, ja lopuksi tulostuttaa partituurit. Tämän jälkeen hän paketoi ne ja panee postin kautta orkestereille. Työmäärä kuulostaa paljolta, mutta hyötyyn nähden vaiva on vähäinen, Zinovjev sanoo.

 “Säveltämiseen nähden puhtaaksi kirjoittaminen on hyvin nopeaa, helppoa ja palkitsevaa. Siihen auttaa sekin, että nuottikuvani on perinteinen. Kompleksisemman tekstin kanssa olisin taatusti pulassa.”

Aluksi Zinovjev jätti postittamisen Music Finlandin hoidettavaksi, mutta nykyään Zinovjev pyörittää yhden miehen kustantamoa omalla toiminimellään, ja laskuttaa siis orkestereita ilman välikäsiä. Nuotit hän tulostuttaa edelleen Music Finlandilla.

Zinovjev pystyy tähän siksi, että hänellä on toistaiseksi hyvin suppea teosluettelo, ja koska niitä muutamaa teosta esitetään melko paljon. Niin kauan kuin hänen teoksiaan ei liiku maailmalla useita samanaikaisesti, paperitöihin ja postittelemiseen ei kulu kohtuuttoman paljon aikaa ja keskittymiskykyä, joka on pois itse päätyöltä, säveltämiseltä. Ulkopuolisesta kustantajasta olisi silti hyötyä, Zinovjev myöntää.

 “Musiikkiani todennäköisesti soitettaisiin enemmän. Olen kyllä käynyt neuvotteluja kustantamoiden kanssa, mutta en ole löytänyt sopivaa. Ihan millä tahansa ehdoilla en lähde mukaan.”

 Kyse on myös rahasta. Zinovjev arvioi, että kustantajan saamat tulot nuottien vuokraamisesta nousevat tällä hetkellä tekijänoikeustuloja suuremmiksi, ja kun ulkomailta Teosto-korvauksia joutuu odottamaan joskus vuosiakin, on parempi laskea nuottivuokran varaan. Tämä ainakin toistaiseksi, kun teosluettelo ja esitysmäärät ovat verrattain maltillisia.

“Kun kymmenenminuuttinen teos soitetaan kaksi kertaa, niin saan nuottivuokrasta noin 500-600 euroa. Materiaalien lähettäminen maksaa minulle vain muutaman kympin, ja se skaalautuu nopeasti, jos teosta esitetään vaikkapa kymmenen kertaa.”

Millä tavalla sävellyksistään saa sellaisia, että ne kiinnostavat kuulijoita, muusikoita ja viime kädessä myös kustantamoita? Että niitä esitettäisiin edes se kymmenen kertaa, mitä voi nykymusiikin kohdalla jo pitää menestyneenä teoksena? Tätä salaisuutta Zinovjev ei tiedä. Sitä ei tiedä myöskään hänen opettajansa, tai ainakaan sitä sitä ole vielä tähän mennessä hänelle paljastatteu; ei Lahden konservatoriossa, ei Sibelius-Akatemissa eikä Karlsruhen musiikkikorkeakoulussa. Syykin on selvä. Oikotietä ohjelmistoihin ei ole tähän päivään mennessä keksitty eikä sitä päivää ole näköpiirissäkään.

 “Sitä on vaikea opettaa, koska ei ole mitään oikeaa tapaa”, Zinovjev sanoo. “Ei sitä voi taktikoida tai tietää, kiinnostuuko kukaan siitä musiikista. Ja jos kiinnostuu, kiinnostaako se kovin pitkään. Kyllä minulla on kokoajan pelko takaraivossa. Teen jokaista biisiä niin kuin se olisi viimeinen.”

Ehkä vastaus tulikin siinä.