Näin saat musiikkisi soimaan: säveltäjä Sauli Zinovjev

Oli vuosi 2014, kun Sauli Zinovjevin (s.1988) nimi ilmestyi kuin tyhjästä klassisen musiikin kentälle. Se tapahtui tasan sillä hetkellä, kun hänelle myönnettiin Uuno Klami -sävellyskilpailussa kolmas palkinto teoksesta Gryf. Hänen edelleen ylsivät vain saksalainen Axel Ruoff ja italialainen Luca Vago, joiden rasitteena oli syntyminen parikymmentä vuotta ennen Zinovjevia. Nuori ja nouseva kotimainen kyky nousi kirkkaampien sijojen ohi ainakin näkyvyydessä.

“Se kisa satoi hävettävän paljon minun laariini. Mutta elämä on juuri tällaista”, Zinovjev sanoo. “Olihan se Vagon teos ihan eri tasolla kuin minun, mutta keski-ikäisenä miehenä on vaikeampi breikata.”

Sen jälkeen Zinovjevin nimeltä ei ole voinut välttyä, jos on yhtään selannut Suomen suurimpien orkesterien konserttikalentereita ja edes vilkaissut myös ulkomaiden tarjontaan. Radion Sinfoniorkesteri, Oslon Filharmoninen orkesteri, Tapiola Sinfonietta, Bambergin sinfoniaorkesteri, Lausannen kamariorkesteri – nuoreksi suomalaissäveltäjäksi Zinovjevia esitetään todella paljon. Miksi näin on?

Sävellä kuin säveltäisit yhdelle ihmiselle

Jos unohdetaan mieltymyksillä selitettävät seikat, kuten musiikin laatu ja lähestyttävyys, lähes kaikkia Zinovjevin teoksia yhdistää yksi seikka: ne on sävelletty täysin tietoisena siitä, kuka ne tulisi esittämään. Ne ovat kuin mittatilaustöitä, jotka Zinovjev sovittaa solistin tai kapellimestarin muotoon niin, että musiikki istuu hyvin, ja että sen kanssa on mukava liikkua konserttisalista toiseen.

Zinovjev ei tee hyllytavaraa. Kun Oulu Sinfonia tilasi häneltä viulukonserton, jonka solistiksi oli kiinnitetty Pekka Kuusisto, hän alkoi heti visualisoida sävellyksensä kulkua ja tyyliä, jotta se sopisi Kuusiston soittotapaan.

“Kun sain tietää, että sävellän Kuusistolle, aloin ajatella hänen persoonaansa. Tuli mieleen hänen kansanmusiikillisuutensa. Jos olisin säveltänyt esimerkiksi Lisa Batiashvilille tai Elina Vähälälle, konsertosta olisi tullut taatusti erilainen. Minulle on tärkeää saada jonkinlaisia ulkomusiikillisia triggereitä”.

Teoksesta tuli pikemminkin konserttikappale viululle ja orkesterille eikä romanttinen virtuoosikonsertto, vaikka Kuusisto pystyy halutessaan mihin tahansa. Sen lisänimeksi tuli Der Leierman, eli kampiliiransoittaja Franz Schubertin samannimisen laulun mukaan. Zinovjev jätti konserttoon myös kaksi soolokadenssia solistin improvisoitavaksi. Vielä 1700–1800-luvuilla soolokadenssien antaminen solistin sävellettäväksi oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta nykyään hyvin harvinaista. Kuusiston kanssa Zinovjev saattoi luottaa osan musiikistaan solistin harkinnan varaan.

Kun Zinovjev sai Radion Sinfoniaorkesterilta tilauksen uudesta pianokonsertosta, hän odotti kunnes sai tietää solistin nimen. Kun hän sai kuulla, että kantaesityksen soittaisi Víkingur Ólafsson, Zinovjev ymmärsi heti, mihin suuntaan teos lähtee häntä viemään – ja mihin suuntaan ei ainakaan kannata mennä. Konsertti jouduttiin siirtämään tulevaisuuteen, mutta Zinovjev suostuu puhumaan siitä jo nyt.

“En lähtenyt säveltämään Víkingurille mitään venäläistä rekkakuskikonserttoa”, Zinovjev sanoo. Eikä olisi ollut syytäkään. Ólafsson on tämän hetken omaperäisimpiä tähtipianisteja. Häntä on kutsuttu niin Islannin Glenn Gouldiksi kuin 2010-luvun pianoneroksi, ja hänen maineensa perustuu esimerkiksi Philipp Glassin minimalismin ja J.S. Bachin musiikin tulkintoihin.

Ulkokohtaisesti näyttävän kosketinakrobatian kirjoittaminen Ólafssonille olisi ollut tyylitajutonta räätälöintiä, jossa saumat pullottavat hartioista mutta hihat lepattavat tuulessa. Konsertosta tulikin neoklassisuutta ja minimalismia yhdistävä teos, ja sen monta sivua pitkä soolokadenssi on jotain aivan muuta kuin sankarisolistin egoa pönkittävissä konsertoissa on tapana.

“Se on anti-kadenssi. Pelkkää pianissimoa. Pintaa, joka väreilee”, Zinovjev sanoo.

Hyvin soiva musiikki soi useammin

Sävellysten räätälöimistä tietty solistille on tehty niin kauan kuin säveltäjiä ja soittajia on ollut. W.A. Mozart sävelsi käyrätorvikonserttonsa varta vasten Joseph Leutgebin tekniikalle, Johannes Brahms teki klarinettisonaattinsa ja -trionsa Richard Mühlfeld mielessään, Esa-Pekka Salosen kaikki konsertot syntyivät nekin omistuskirjoituksin: Sellokonsertto Yo-Yo Malle, pianokonsertto Yefim Bronfmanille, viulukonsertto Leila Josefowiczille.

Säveltäjä-solistiparit ovat tuottaneet historian merkittävimpiä teoksia ehkä juuri siksi, että säveltäjä on pystynyt kohdentamaan työnsä täsmällinen muotti mielessään. Musiikkia on sovitettu niin, että muusikon on luontevaa esittää sitä ei vain kerran, mutta useasti. Tämä ei tarkoita sitä, että säveltäjä luopuisi itsemääräämisoikeudestaan, vaan ymmärtää käytännön hyödyttävän kaikkia osapuolia.

“Koen kaikki sävellykseni täysin omakseni, mutta solistien läsnäolo on antanut minulle inspiraatiota. Totta kai niitä voivat muutkin soittaa, ja toivottavasti sellainen tilanne tuleekin”, Zinovjev sanoo. Tätä voi jokainen säveltäjä edesauttaa tekemällä musiikista niin hyvin istuvaa ja kiitollista soitettavaa, että teos lähtee leviämään muusikoiden kesken.

Harvinainenkaan solisitisoitin ei ole este: Kalevi Ahon lyömäsoitinkonserttoa Sieidiä on esitetty lähes sata kertaa sen jälkeen, kun Colin Currie kantaesitti sen kymmenen vuotta sitten.

Jos säveltämisestä puhuttaisiin markkinatalouden kielellä, Zinovjevin työtapaa kutsuttaisiin asiakaslähtöisyydeksi. Täsmällisesti kohdistettu teos saa todennäköisesti onnistuneen kantaesityksen. Se taas herättää huomiota muissa orkestereissa, jotka saattavat ottaa teoksen ohjelmistoonsa. 

Onnistuneilla teoksilla on myös tapana kulkea yhden solistin mukana jopa vuosien ajan, koska uuden konserton opiskeleminen on sen verran työlästä, että olisi hyvän materiaalin haaskausta jättää teoksen esittäminen yhteen kertaan. Esimerkiksi Zinovjevin viulukonsertto kuullaan Tapiola Sinfoniettan konsertissa ensi keväänä jo toisen kerran. Kuusisto soittaa ja kapellimestarina on jälleen Klaus Mäkelä.

Kuuntele omaa ääntäsi

Joku voisi luulla, että Zinovjevin menestyksen salaisuus on hänen verkostoitumistaitonsa, kykynsä tulla toimeen ihmisten kanssa. Tämän hän kiistää. Teoksia kun ei tilata vain suhteilla. Kaikki laskelmointi ja yleisön mieltymysten haisteleminen yhteiskunnallisista tuulista on muutenkin mahdotonta, Zinovjev sanoo.

“Jos tietäisin, mitä kannattaa tehdä, niin varmasti tekisin niin, mutta en mieti sitä lainkaan. Sävellykset ovat niin isoja urakoita, että jos ei ole itse sataprosenttisesti oman musiikkinsa takana, sellainen ei kannata.”

Verkostoitunut Zinovjev silti on, ja nuoresta pitäen hän on pyörinyt oman ikäluokkansa muusikoiden kanssa samoissa piireissä. Hänestä piti nimittäin tulla pianisti, mutta säveltäminen kiinnosti enemmän. Kun hän sävelsi ensimmäisen pianokonserttonsa, kantaesityksen johti Santtu-Matias Rouvali, ja soittajat olivat saman musiikkileirin osallistujia. Zinovjev soitti itse solistiosuuden. Toisen pianokonserton esitti Lahden nuori kamariorkesteri kapellimestarilegenda Neeme Järven veljenpojan Madis Järven johdolla.

“Minulla ei ollut mitään tavoitteita. Halusin vain tehdä musiikkia”, Zinovjev sanoo. “Olen vain härkäpäisesti lähtenyt tekemään.”

Se, että Zinovjev on teini-ikäisestä lähtien ollut muusikoiden kanssa tekemisissä ja soittanut heidän kanssaan, on auttanut häntä samastumaan muusikon tunnetilaan uuden teoksen ilmestyessä nuottitelineelle.

Zinovjev säveltääkin musiikkia, jota muusikot pääsevät soittamaan saman tien, ilman työlästä tutustumista moderniin sävelkieleen ja erikoisiin nuottimerkkeihin, joita nykymusiikin esittämisessä usein tarvitaan.

“Tykkään kuunnella sellaista musiikkia ja arvostan sitä, mutta en itse pysty sellaista tekemään. Musiikkini on erilaista. En sanoisi, että se on helppoa, mutta muusikot pääsevät soittamaan sitä helpommin. Esimerkiksi Wiegenliedillä [elokuussa Oslossa kantaesitetyllä orkesteriteoksella] ei ole mitään tekemistä nykymusiikin kanssa.”

Mittatilauksia Mäkelälle

Paras tapa luoda suhde muusikoihin on säveltää musiikkia, jota on palkitsevaa soittaa. Muunlainen luoviminen piireihin on kyllä koeteltu ja testeissä tehottomaksi todettu keino. Partituuriensa postitteleminen tunnetuille solisteille ja kapellimestareille on sekin kuin täyttelisi lottokuponkia hyvän uskonsa johdattelemana. Maailmaa kiertävät solistit ja kapellimestarit, kuten Pekka Kuusisto ja Klaus Mäkelä, saavat jatkuvasti tyhjentää postilaatikkoaan partituureista ja yhteistyöehdotuksista säveltäjiltä, jotka ovat kirjoittaneet teoksiaan sovittamatta niitä kenenkään tyyliin.

“Varsinkin kun aloittelin, lähettelin partituureja kaikille kapellimestareille, joiden sähköpostiosoite minulla oli. Mutta eihän kukaan vastannut tai varsinkaan sen perusteella ottanut teoksiani ohjelmistoon”, Zinovjev sanoo.

Zinovjevin teokset kulkevat tällä hetkellä pitkin maailmaa pitkälti Klaus Mäkelän mukana. Oslon filharmonikoiden ylikapellimestarin ja Zinovjevin yhteistyö alkoi, kun Mäkelä johti Klami-kilpailussa palkitun Gryfin Kymi Sinfoniettan konsertissa vuonna 2016.

“Emme olleet sitä ennen tekemissä ollenkaan. En esimerkiksi spämmännyt häntä teoksillani”, Zinovjev sanoo. Pian Gryfin jälkeen Mäkelä otti ohjelmistoonsa Batterian, teoksen jonka Zinovjev oli säveltänyt Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta vuonna 2017.

Sittemmin Zinovjev on tehnyt alkusoiton Schubertin C-duuri jousikvintettoon Mäkelän johtamille Turun Musiikkijuhlille, parikymmentäminuuttisen Un Grande Sospiron Tapiola Sinfoniettan, Lausannen kamariorkesterin ja Kymi Sinfoniettan tilauksesta Mäkelän johdettavaksi, ja viimeksi elokuussa Mäkelä johti kymmenenminuuttisen Wiegenliedin Oslon filharmonikoiden konsertissa. Batteria on soinut Mäkelän johdolla jo yhdeksän kertaa. Se on noin yhdeksän kertaa useammin kuin suurin osa kotimaisista uutuuksista.

Mäkelän johtamistapa antaa Zinovjeville samanlaisen impulssin kuin Kuusiston tapa soittaa viulua ja Ólafssonin kosketus pianoon.

“Kun sävellän, saatan esimerkiksi visualisoida, miltä kenraalipaussi tuntuu Mäkelän johtamana. Se tulee silloin konkreettiseksi ja kuulostaa päässäni erilaiselta kuin jonkun toisen johdolla. Olen myös halunnut kirjoittaa Mäkelälle 3/2 tai 2/2 tahtilajeja hänen käsiensä liikeratojen mukaan.”

Kapellimestarin mukaileminen on säveltäjille poikkeuksellista, mutta sekin voi osoittautua pitkällä aikavälillä hyödylliseksi kaikkien osapuolien kannalta. Hyvin istuvaa musiikkia kun on matala kynnys ottaa ohjelmaan. Zinovjev ja Mäkelä käyvät kyllä kehityskeskusteluja myös yksinomaan musiikillisista seikoista, usein jo kauan ennen kuin sävellys on valmis. Näin selviää, mikä on mahdollista toteuttaa ja mikä ei.

“Olen aina ajatellut, että kannattaa olla itseään fiksummassa seurassa”, Zinovjev sanoo. “Se kehittää ammattitaitoa ja pakottaa haastamaan tekemistään. Partituureissahan on aina virheitä, jotka Klaus kyllä huomaa ja ne saadaan korjattua ennen esitystä. Tuollainen yhteistyö vaatii sitä, että ollaan paljon tekemisissä.”