Räihälä piirtää reitin nykytaidemusiikin labyrinttiin
Ekan kertansa muistaa aina. Niin tämänkin jutun kirjoittaja. Ystäväni, säveltäjä, ylipuhui minut seurakseen nykymusiikin konserttiin. Tunnelma oli jännittynyt. Sormeilin esitettä, jonka kannessa luki Korvat auki!. Yritin avata korviani pontevasti, mutta en onnistunut. Toinen kokemus meni jo paremmin, ohjelmasta jäi mieleen erityisesti Thomas Adésin vetävä kappale. Oivalsin, että nykytaidemusiikkia on montaa sorttia.
Nykymusiikki eli ”nykkäri” voi palkita meitä ummikkojakin. Jos tuntee haparoivaakin mielenkiintoa aiheeseen, kannattaa tarttua säveltäjä Osmo Tapio Räihälän uutuuskirjaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Kirja avaa monimutkaiseltakin tuntuvan musiikin maailmaa ja historiaa. Vihdoinkin joku kertoo yleistajuisesti, mihin säveltäjät pyrkivät ja miksi. Ja mitä on dodekafonia tai konkreettinen musiikki!
Räihälä painottaa, että säveltäjien osalta klassisen musiikin aikakausi on päättynyt. Hän sijoittaa nykymusiikin synnyn toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin säveltämisen tapoja alettiin toden teolla uudistaa modernismin hengessä.
Musiikkia ei ole pakko ymmärtää
Räihälä kehottaa ihmettelemään nykymusiikkia avoimin mielin, aivan niin kuin nykytaiteen katsoja tekee. Esimerkiksi Mäntän kuvataideviikot keräävät vuosittain kymmenientuhansien yleisön, mutta tuskinpa kaikki kävijät ovat alan asiantuntijoita, pikemminkin uteliaita sieluja. Samalla tavalla musiikkiteoksia ei konsertissakaan tarvitse ymmärtää, saati selittää, vaan kokea.
Paljolti itseoppineena säveltäjänä Räihälä pystyy tarkastelemaan nykytaidemusiikkia niin sanotusti laatikon ulkopuolelta. Nuoruudessaan hän laati ensimmäiset sävellyksensä punkbändille ja altistui sinfoniakonsertille vasta parikymppisenä. Musiikkitieteen opinnot sekä sävellysopinnot Harri Vuoren johdolla veivät kohti nykymusiikin syvää päätyä.
”Kun vuosikymmeniä säveltää, ei silmäkulmat juuri heilahda, mutta kun kirjoittaa nykymusiikista jotain, se yhtäkkiä kiinnostaakin”, Räihälä naurahtaa.
Hänen kirjaansa on tosiaan käsitelty laajasti aina valtamediaa myöten. Innostuneesta vastaanotosta päätellen hän on tehnyt nykymusiikkielämälle palveluksen: tällaista opusta on kaivattu.
Kirja syntyi Räihälän mukaan kivuttomasti. ”Minulla ja muusikkovaimollani on tapana tehdä kävelylenkkejä. Keskustelut menevät usein minun pitämäksi monologiksi, ja vaimo ehdottikin esseekokoelman kirjoittamista. Aloin tehdä muistiinpanoja, ja koska tieto- ja luulomäärä on kehittynyt vuosien mittaan, runkoteksti syntyi melko nopeasti. Huomasin, että tämähän on tallaamaton polku. Yleistajuista kirjaa nykytaidemusiikista ei vielä ollut. Halusin tarjota pehmeän laskun aiheen pariin.”
Kädenojennus kaikkia musiikin kuuntelijoita kohtaan on paikallaan, sillä modernismin jyrkimpinä päivinä 1950-luvulla monet johtavista säveltäjistä antoivat ymmärtää, ettei yleisön mielipiteellä ollut juurikaan merkitystä. He hylkäsivät musiikin tutut ainekset sitä ankarammin, mitä kerkeämmin yleisö äänesti jaloillaan. Tonaalisuudesta eli duuri-mollimusiikista tuli tabu, jota ei tohdittu rikkoa. Pelättiin auktoriteettien tuomiota. ”Pierre hylkää, jos kirjoittaa kolmisoinnun”, kertaa Räihälä kuuluisan anekdootin ranskalaisesta taidemusiikin säveltäjästä Pierre Boulezista (1925-2016).
”Edelleen on olemassa käsitys siitä, mikä on oikea tai väärä tapa säveltää. Festivaaleilla viestitään, että tällaista on avantgarde tai nykymusiikin kärki. Se on itseohjautuva ja tartuttava ilmiö, johon tuntuu turvalliselta mennä mukaan. Jos en säveltäisi näin, musiikkini ei saisi arvostusta ja tunnustusta”, Räihälä hahmottelee.
Hän kuitenkin muistuttaa, että kyllä niitä tuttuja kolmisointujakin käytetään, esimerkiksi minimalismissa. Ajatellaan vaikkapa ”maailman suosituinta nykymusiikin säveltäjää” Arvo Pärtiä (s. 1935).
Kuka sitten päättää, millaista nykymusiikkia esitetään? Jos puhutaan pienemmistä kamarimusiikkiteoksista, avainasemassa ovat muusikot. ”Tee hyvä soolokappale soittajalle, joka tykkää esittää sitä”, neuvoo Räihälä. Monet esittäjät haluavat maustaa nykymusiikilla klassisen musiikin ohjelmistoaan ja suhteet teosten luojiin ovat mutkattomat. ”Opiskeluaikana säveltäjät tutustuvat oman ikäluokkansa muusikoihin, ollaan samaa jengiä ja kavereita keskenään”.
Orkesterikappaleista puhuttaessa päättäjiä ovat kapellimestarit ja intendentit. ”Meillä on säveltäjiä, joilla on oma hovikapellimestari. Tai kapellimestareita, joilla on oma hovisäveltäjä. He lykkäävät suosikkejaan eteenpäin”, Räihälä sanoo.
Järki ja tunteet
Kirjassaan Räihälä kuvailee vaihe vaiheelta, kuinka modernismi mullisti taidemusiikin. Hylättiin sävellajeihin perustuvat melodiat ja harmoniat, alettiin etsiä sointivärejä, pintoja, muotoja, tekstuureja, yksityiskohtia. Syntyi teoreettisia malleja ohjenuoriksi.
Dodekafonia eli 12-säveljärjestelmä määräsi, että yksittäinen sävel saa toistua kappaleessa vasta silloin, kuin kaikki muut sävelet on käyty kertaalleen läpi. Järjestys määrättiin etukäteen laaditussa ”rivissä”.
Sarjallisuus kaappasi lopulta kaikki musiikin parametrit rivien muodostamaan matriisiin ja säveltäjä päätti mm. dynamiikan, nuottien kestot, soittotavat ja artikulaation – ennen kuin kirjoitti nuottiakaan.
Konkreettinen musiikki vapautti säveltäjät soittimien rajoituksista, kun mitä tahansa ääntä saatettiin käyttää sävellyksen osana, ja elektroninen musiikki mahdollisti äänen muokkaamisen loputtomiin. Samaan aikaan kehkeytyi myös yleisöystävällisempiä nykymusiikin suuntauksia, kuten puolalainen sonorismi ja amerikkalainen minimalismi.
Vaikka köysi on löystynyt ankarimman sarjallisuuden ajoista, nykytaidemusiikki on edelleen pääosin atonaalista. Räihälä jakaa suuntaukset seitsemään luokkaan, joihin on kiinnostavaa perehtyä ennen kuin lähtee käymään Tampere Biennalessa, Musiikin ajassa Viitasaarella tai Musica Novassa Helsingissä. Väliajalla voi sitten tokaista jotain fiksua akusmaattisesta musiikista skumppalasi kädessä!
Haastattelin joskus Apulanta-yhtyeen Toni Wirtasta, ja hän sanoi musiikin olevan pohjimmiltaan ”tunteensiirtoväline”. Musiikin tekijällä on tunne, joka latautuu kappaleeseen, ja kuuntelija kokee saman tunteen. Osmo Tapio Räihälä kehottaa hänkin lähestymään ”nykkäriä” siitä käsin, miltä se kuuntelijasta tuntuu.
Kolme kuunteluvinkkiä nykymusiikkiin
Haastattelussa Räihälä antoi Teostoryn lukijoille kolme vinkkiä, joista aloittaa nykytaidemusiikkiin tutustuminen:
”Aleksandr Skrjabin ei kuulu nykytaidemusiikkiin, mutta aikansa avantgardisteihin kylläkin, atonaalisuus ja värien merkitys tulivat jo hänellä esiin. Toiseksi kannattaa kuunnella, kuinka György Ligetin musiikki toimii Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu. Ja ihan meidän aikamme musiikista suosittelen Antti Auvisen orkesterikappaleita, kuten Junker Twist ja Himmel Punk. Niissä on läsnä valtava rytmisyys ja sointivärit, elävä ja jännä maisema.”
