Risto Ylihärsilä kadotti ja löysi musiikin
Huhtikuun 10. päivänä julkistettu Teosto-palkinto meni miehelle, joka kadotti uskonsa musiikkiin teini-ikäisenä. Etsikkovuosien jälkeen Risto Ylihärsilästä tuli 2000-luvun merkittävimpiä suomenkielisiä lauluntekijöitä. Oman tiensä kulkijalle on kunnia-asia elättää musiikilla perheensä.
Risto-yhtyeen neljäs studioalbumi II voitti Emma-gaalassa Kriitikoiden valinta -palkinnon. Soundissa levy sai viisi tähteä. Nyt yhtyeen johtohahmo Risto Ylihärsilä vastaa puhelimeen kotonaan Tampereella. Hän on edellisenä iltana kuullut voittaneensa Teosto-palkinnon.
Yhtäkkiä Ylihärsilälle satelee tunnustuksia toisensa jälkeen. Miltä nyt tuntuu? Onko kulttihahmosta tullut yleisesti hyväksytty?
”Miten sitä nyt kuvailisi. Jotenkin helpottuneelta. Vaikka onhan minua yritetty työntää yleisen hyväksynnän suuntaan jo vuosia”, hän vastaa.
Puhetta tauottavat pitkät hiljaisuudet. Ylihärsilä pahoittelee vaisuuttaan. On perjantain aamupäivä ja hän on palannut yöllä keikalta Helsingistä.
Musiikista katosi merkitys
Ylihärsilä varttui Kuopiossa, missä hän kävi koulunsa musiikkiluokalla. Hän soitti rumpuja puhallinorkesterissa sekä rumpuja ja koskettimia eri bändeissä. Hän suoritti myös musiikkiopistossa teoriakursseja. Nyt hän kuittaa teinivuotensa ”sellaisena rivisoittamisena”.
”Kuopio oli 90-luvun alussa aika jämähtänyt paikka. Siellä soitettiin lähinnä heviä ja jotain suomirockhenkistä soulfunkjuttua”, Ylihärsilä sanoo.
”Se tuntui musiikillisesti kauhean ahdasmieliseltä. En pitänyt sellaisesta musasta. Tai mistään musasta.”
Ylihärsilä selittää lakonista kommenttiaan. Lapsena musiikinkuuntelu oli herättänyt kokonaisvaltaisia tunteita, mutta vähitellen se lakkasi tuntumasta miltään.
”En osannut kokea musiikkia merkityksellisenä: katsoa tai kuunnella sitä älyllisesti.”
Parikymppisenä usko palasi. Lou Reedin Transformer-albumin kautta Ylihärsilä koki herätyksen. Sitä seurasivat The Velvet Underground ja Kraftwerk.
”Yhtäkkiä tuli jännä oivallus: minähän nautin musiikista. Olin vain kuunnellut väärää musiikkia kaikki vuodet ja yrittänyt päästä väärää kautta musiikkiin sisään”, Ylihärsilä sanoo.
”Koska tauko oli niin pitkä, edelleen tulee kausia, jolloin sieltä lipeää pois. Juuri tällä hetkellä taas pystyn nauttimaan musiikin kuuntelusta.”
Vapautuminen Tampereella
Musiikintekijänä Ylihärsilä vapautui muutettuaan Tampereelle. Hän soitti Kukka-yhtyeessä kosketinsoittimia ja alkoi tehdä omaa musiikkia.
Siinä missä Lou Reed ja Kraftwerk palauttivat uskon musiikin kuuntelemiseen, yhdellä Tampereen Yo-talolla koetulla keikalla oli yhtä käänteentekevä vaikutus musiikin tekemiseen. Ylihärsilä muistaa yhä Ville Leinosen ja Valumo-yhtyeen keikan Kaukana väijyy ystäviä -festivaalilla maaliskuussa 2000.
”Se oli hirmu vaikuttava kokemus. Tuntuu, että silloin kylvettiin siemenet minun musiikkiini. Tai ainakin kasteltiin ja lannoitettiin hyvin. Sieltä lähti itämään, että näinkin voi tehdä musiikkia. Vapaamuotoisesti mutta ammattitaitoisesti.”
Risto-yhtyeen esikoisalbumi kuulosti paikoitellen siltä kuin Ylihärsilä kärsisi Touretten syndroomasta. Sitä alleviivasi maaninen live-esiintyminen. Ylihärsilä sanoo, että räävittömyys oli hänelle turvakeino.
”Olin nuorempana aika raukkis. Ympäristön paine ja tasapäistymisen vaatimus vaikutti minuun tosi vahvasti. Ehkä sen takia teksteissäni kiroiltiin niin paljon, kun aloin tehdä omaa musiikkia. Se oli selkeä hyppäys jonnekin aivan muualle.”
Toisinaan kuulijat sekoittivat laulujen minäkertojan Ylihärsilän oikeaan persoonaan.
”Olen siviilissä aika rauhallinen, hiljainen ja kohtelias tyyppi. Siksi alkuun monelle tutulle saattoi olla järkytys, että päässäni ylipäätään liikkuu sellaisia asioita.”
Nuorgam-sivustolla Riston uusinta albumia kuvailtiin ”mielenterveyspopiksi”. Lauluissa ihmistä riivaavat halut taistelevat hengellisyyden kanssa. Tai kuten päätösraita Moderni suojelusenkeli summaa: ”Oon yksi meistä / niin jätä minut rauhaan / koska vittu semmonen on elämä.”
Tiedän millainen on ihminen -kappaleessa listataan eri perversioita: ”Tiedän millainen on ihminen / se tykkää fistauksesta, piiskauksesta, furrysta ja rimmingistä / minun kanssani sinun ei tarvitse enää etsiä netistä / kun päästän sinut vietistä.”
”Sehän on melkein raamatullinen lause. Kertoja tarjoaa mahdollisuuden puuttua vietteihin, jotka addiktoivat tuollaiseen. Minusta ei ole aiheita, joita ei voisi käsitellä. Siinä saattaa tulla rajat vastaan, minkä näkökulman niihin ottaa.”
Spontaani säveltäjä
Risto-yhtyeen ensimmäisestä albumista on kulunut kymmenen vuotta. Ylihärsilä muistelee, että silloin biisintekeminen oli tietoisempaa. Nykyisin tulee ”sählättyä enemmän”, hypittyä erilaisten kokeilujen välillä.
Ylihärsilä istuu harvoin pöydän ääreen säveltämään. Usein teksti- ja melodiaideat putkahtavat päähän, kun hän on vaikkapa kävelyllä. Esimerkiksi esikoisalbumin Nina, olen palasina vainosi viikkokausia.
”Se melodia ja lallatusjuttu alkoi aina soida päässä jossain S-marketin jonossa. Lopulta siitä oli pakko tehdä biisi.”
Kun aihioita aletaan työstää valmiiksi biiseiksi, studiossa Ylihärsilä sanoo olevansa ”ilmeisesti ihan hirveän skitso”.
Levyntekeminen alkaa aina lupauksella, että tällä kertaa suunnitellaan asiat hyvin ja tehdään ne mahdollisimman helposti. Vähitellen kaikki leviää silti aina käsiin. II-albumia tehtiin lopulta viisi vuotta.
”Viimeiset puoli vuotta olin törkeän väsynyt. On pelastukseni, etten ikinä tajua, miten paljon työtä on vielä edessä. Jos sen ymmärtäisi, tuskin olisin saanut ensimmäistäkään levyä valmiiksi.”
Musiikista tuli ammatti
Vaikka kiinnostus musiikin kuunteluun välillä hiipuu, musiikin tekemistä Ylihärsilä ei ole kyseenalaistanut.
”Olen yrittänyt keksiä sellaista musiikkia, jota itse haluaisin kuunnella. Välillä tietysti turhauttaa, kun ei oikein löydä tapoja tehdä sitä, mutta en ole suunnitellut lopettavani tätä puuhaa missään vaiheessa.”
Suurin kannustin on se, että kahden lapsen isä pyrkii elättämään musiikilla perheensä. Haaveet musiikista ammattina alkoivat elää jo yläaste- ja lukioaikoina. Tosin Ylihärsilä sanoo, että ne kyllä karisivat ”kymmenen vuoden työttömyys- ja sossuelättikauden aikana”.
”Sen jälkeen tein päätöksen: ellen elätä itseäni kolmikymppisenä musiikilla, on aika keskittyä johonkin muuhun. Muutamaa kuukautta sitä ennen huomasin, etten tarvitse Kelasta tässä kuussa penniäkään. Nyt olen elänyt musiikilla noin kahdeksan vuotta.”