Suomirap kasvoi lapsenkengistä murrosikään – haastattelussa ”Rotta” ja ”Paperi T”

Seitsemänkymmentäluvun alussa suomirockin pioneereilla oli edessään tyhjä paperi. Kun Juice Leskinen, Hector ja Dave Lindholm alkoivat kirjoittaa sanoituksia, suomenkielisen rocklyriikan traditiota ei ollut. Se piti luoda itse.

Mallia saattoi ottaa joko helismaalaisesta rillumarei-perinteestä tai ulkomailta. Suomirockista tulikin mikstuura, jossa riimisäännöt otettiin Toivo Kärjeltä ja Reino Helismaalta, mutta estetiikka kenties Bob Dylanilta.

Vähitellen suomenkielisen rocklyriikan kantaisät määrittelivät muotin, jota jälkipolvet saattoivat joko jäljitellä tai rikkoa.

Vuosituhannen taitteessa suomalaiset raptekstittäjät olivat samassa tilanteessa. Koska suomenkielistä rapmusiikkia ei ollut, vaikutteet täytyi ottaa joko rocklyriikan perinteestä tai ulkomaisilta esikuvilta.

”Vasta nyt alkaa tulla ensimmäinen sukupolvi, joka on kasvanut siihen, että suomenkielinen rap on populaarimusiikkia siinä missä kaikki muukin”, sanoo Henri Pulkkinen alias Paperi T.

90-luku: amerikkalaisia esikuvia, räppäystä kotibileissä

Notkea Rotta -nimellä esiintynyt Mikko Sarjanen muistaa, että 90-luvulla oli itsestään selvää aloittaa kirjoittaminen englanniksi.

”Me tehtiin frendien kanssa täysin päättömiä juttuja: käännettiin omia suomislangiläppiä suoraan englanniksi. Tyyliin mustasukkaisesta tulee ’black socked’. Kukaan tuskin tajusi niistä mitään, mutta se oli helvetin hauskaa.”

Raptori ja Pääkköset olivat 1980–90-lukujen taitteessa hassutelleet suomenkielisellä puhelaululla. Sitä ennen Juice Leskinen oli jo vuonna 1986 tehnyt eräänlaista suomenkielistä Beastie Boysia Yölento-albuminsa kappaleella Heavydiggarin vuorisaarna.

Hiphop oli kyllä rantautunut Suomeen urbaanina alakulttuurina jo 80-luvulla, mutta rapmusiikkia ei tehty suomeksi vaan englanniksi.

Sarjanen oli diggaillut suoraa tarinankerrontaa suoltavia gangsteriräppäreitä, kuten 90-luvun alun Ice Cubea ja Geto Boysin Scarfacea. Koska jälkimmäinen ei ollut New Yorkista vaan Houstonista, slangistakin oli helpompi saada kiinni.

”Siinä oli selkeitä läppiä eikä sellaista sanapeliä. Mä flippasin siihen ensimmäisen persoonan tarinankuljetukseen. Kannattaa kuunnella sen eka soololevy Mr. Scarface Is Back. Tyyppi ei ole kuin 20 ja kirjoittaa niin äijänä.”

Vuosituhannen taitteessa Sarjanen aisti, että muutosta oli jo ilmassa. Hän muistaa, että Raimo ja Davo Isotaaki olivat jo 90-luvun puolivälissä räpänneet suomeksi joissakin bileissä.

”Mulle tuli kela, miten sen saman tarinankerronnan sijoittaisi Suomeen ja mikä olisi se täkäläinen gangsterihahmo, kun täällä ei varsinaisesti sellaisia ollut.”

Itähelsinkiläinen versio gangsterista oli tietysti pöhisijä. Ikuisesti säätävä, autojen ritsaamiseen ja muuhun pikkurikollisuuteen silloin tällöin sortuva viihdesekakäyttäjä. Sarjanen kehitti pöhisijähahmoksi Notkean Rotan, jonka pilottirotsin hän veti itse ylleen. Hän teki vuonna 1998 ”täysin testinä” Pöhinää-nimisen biisin.

Pöhinää julkaistiin vuoden 2001 lopussa. Se oli kuin Maukka Perusjätkän Säpinää päivitettynä vuosituhannen taitteen kaduille. Tai Comptonista Kontulaan lokalisoitua Geto Boysia. Kappaleesta tuli lopulta helsinkiläisen lähiörapin klassikko.

Nyt Sarjanen muistelee, että hän yritti vain tehdä suomeksi ja suomalaisessa kontekstissa sitä, mikä häneen oli kolahtanut englanniksi.

”Tein biisin tarina edellä enkä edes kelannut mitään älytöntä multiriimibriljeerausta. Jos ajattelee Public Enemyn Chuck D:tä, ei se ole mikään flowkikkailija vaan uutistenlukijan ja Malcolm X:n sekoitus.”

Lisäksi suomalaisena oli tietysti kuunnellut omat juicensa ja eppunsa, joista tuli se riimittely. Ne kaikki yhdistelemällä syntyi meikkiksen ulosanti.”

Koepallona ilmaan heitetystä biisistä alkoi komea kaari. Notkea Rotta teki lopulta viisi albumia. Sitten Sarjanen koki, että lähiöhahmo oli toistaiseksi lypsetty kuiviin ja perusti uuden Atomirotta-kokoonpanon. Sen esikoisalbumi julkaistiin marraskuussa 2014.

2000-luku levitti suomirapin Espoosta napapiirille

Notkean Rotan esikoissinkun julkaisun aikaan suomenkielisen rapin hyökyaalto oli jo alkanut pyyhkiä maan yli. Fintelligensin ensisingle Voittamaton oli julkaistu syksyllä 1999. Espoon Olarissa Raimo, Edu Kehäkettunen ja Setä Koponen tekivät omia juttujaan.

Vuonna 2000 julkaistiin Fintelligensin ja tamperelaisen Seremoniamestarin esikoisalbumit. 

Kauppoihin alkoi paukkua suomirap-cd:itä Kapasiteettiyksiköltä, Ritarikunnalta ja Ceebrolisticsiltä. Rovaniemellä Tulenkantajat risteytti räppäämistä funkiin, Helsingin Roihuvuoressa Avain julkaisi esikoisensa Punainen tiili. Myöhemmin hän vaihtoi artistinimensä Asaksi.

Yläasteikäinen Henri Pulkkinen oli tuohon aikaan kuunnellut vain yhdysvaltalaista rapmusiikkia.

”Kun tuli ensimmäinen suomirap-aalto, se oli seiskaluokkalaiselle aluksi tosi huvittavaa. Mitä vittua, jengi yrittää tehdä tätä suomeksi?” nykyisin Paperi T:nä tunnettu Pulkkinen kertoo.

Pikkupoikana Pulkkinen oli kuullut vanhempiensa levyhyllystä Hectorin, Juicen ja Leevi and the Leavingsin biisejä. Kun oma musiikkimaku alkoi varhaisessa teini-iässä kehittyä, hän hurahti Nasiin ja muihin rapartisteihin.

”En ajatellut ollenkaan, että räppiä voisi tehdä itsekin. Yritin kyllä joskus salaa kokeilla kirjoittaa englanniksi raplyriikoita, mutta eihän siitä tullut mitään.”

Rap-sanoittajat kallellaan kirjallisuuteen

Vähitellen Pulkkisen kokeilunhalu alkoi kuitenkin herätä. Hän teki luokkakaverinsa kanssa Playstation-konsolin Music 2000 -pelillä biittejä, joiden päälle he räppäsivät. Alkuun se oli vain tapa viettää vapaa-aikaa kaverien kanssa.

”Olin kirjoittanut novelleja ja jonkinlaista proosaa, mutta mulla meni melkein täysi-ikäiseksi asti, ennen kuin uskalsin ottaa rapkirjoittamisen tosissani.”

Ahaa-elämys tuli siinä vaiheessa, kun Pulkkinen tajusi, että kirjoittaminen voi olla muutakin kuin ulkomaisten esikuvien matkimista tai suomennettujen rapkliseiden suoltamista.

”Tajusin, että vaikka kirjoittaa rapmuotoon, ei tarvitse edustaa mitään hiphopkulttuuria tai olla jossakin rapmaailmassa. Oma kirjoittaminen avautui, kun alkoi ajatella sitä enemmän lauluntekemisenä kuin räppäämisenä.”

Mikko Sarjanen on syntynyt vuonna 1975, Henri Pulkkinen 1986. Vaikka heillä on yli vuosikymmen ikäeroa, he ovat kasvaneet samojen nimien kautta kiinni suomenkieliseen sanoituskulttuuriin.

Pulkkinen puhuu Hectorista, Leskisestä, Röyhkästä, Nurmiosta, Lindholmista ja Alangosta. Sarjanen lisää J. Karjalaisen ja Eppu Normaalin.

Moneen ensimmäisen aallon suomiräppäriin verrattuna Notkean Rotan ulosanti oli kovin perinteistä. Sanoissa oli painot niillä tavuilla kuin oli totuttu, ja vaikka tarinankerronta oli rönsyilevää, riimit olivat säntillisesti paikoillaan.

Kotimaista kirjallisuustiedettä yliopistossa opiskellut Sarjanen kutsuu itseään suomen kielen harrastajaksi ja ”lukijakaveriksi”. Hänelle oli vain luontevaa kirjoittaa ja räpätä suomenkielistä tekstiä samaan tyyliin kuin sitä puhutaan.

”En mä mihinkään Eino Leino -seuraan tai Helismaa-jengiin kuulu, mutta kun kuuntelin Fintelligensin ekoja sinkkuja, joissa venyteltiin sanoja ja intonaatiot menivät miten sattuu, se kuulosti oudolta. En mä sitä stailia inhonnut, mutta en vain tajunnut”, Sarjanen sanoo.

Nykyisin Sarjasen korvat ovat jo tottuneet uuden sukupolven ulosantiin. Esimerkiksi Asa on hänestä luonut kokonaan oman kielensä.

”Ehkä se johtui ikäerostakin. Diggailin erilaisista jutuista kuin nuoremman sukupolven räppärit. Itse en ole ikinä edes kelannut itseäni varsinaisesti räppärinä. Kerron vain stooreja.”

Pop- ja rocklyriikassa mahdollisuus sanoa vähemmän

Jos suomenkielistä raplyriikkaa ajattelee erillisenä ilmaisumuotona perinteisestä pop- ja rocksanoittamisesta, mistä erot löytyvät? Sarjasella on aiheeseen omakohtainen havaintopaikka. Hänen nykyinen Atomirotta-kokoonpanonsa venyttää rap-ilmaisun rajoja sekä musiikillisesti että tekstillisesti.

”Kitaristimme Rane Raitsikka tekee perinteisempiä lauluja, joihin ei tarvita niin paljon läppää kuin räppimaailmassa, jossa ulosanti on sellaista suoltamista. Jos kelaa vaikkapa J. Karjalaisen Villejä lupiineja -biisiä, sehän on todella muutamalla vedolla maalattu.”

Pulkkinen viittaa samaan asiaan. Hänen mielestään rapin erottaa rocklyriikasta se, että jälkimmäisessä on mahdollista kiteyttää asioita. Toisinaan hän jopa kadehtii sitä.

”Jos kuulee hyvän popbiisin ja katsoo sen lyriikoita, tajuaa että siinä olisi ehkä yksi kahdeksasosa räppibiisistä. Romanttisessa rockbiisissä voi kirjoittaa jostain yksittäisestä tunteesta. Kiteyttää kuinka valo tulee juuri oikealla hetkellä ikkunasta, kun mimmi on siinä alasti. Räppibiisissä se olisi yksi laini!”

Pulkkinen nauraa, että siksi hänen tekstinsä voivat kuulostaa niin avoimelta tilitykseltä.

”Jos tuntuu, että avaan itseäni ihan hirveästi, se johtuu vain siitä, että mä joudun puhumaan enemmän!”

Kauemmas esikuvista – kohti omaa ilmaisua

Usein raptekstit ovat todistelua omista verbaalisista taidoista. Tarinankerrontaan kuuluu myös joko oman egon tai itse luodun minäkertojan pullistelu.

Sarjanen teki tästä uhokulttuurista parodiaa laittamalla uholäpät kovaonnisen antisankarihahmon suuhun. Crackin diilaamisella ansaitun Cadillacin sijaan ajeltiin varastetulla Mazda 626:lla.

Atomirotassa Sarjanen on voinut ottaa suoran ja vilpittömän lähestymistavan. Enää ei tarvitse pelätä naiiviutta.

”Nyt voi kokeilla juttuja, jotka olisivat viisitoista vuotta sitten tuntuneet korneilta. Tekemistä ei tarvitse ottaa liian vakavasti. Jos yksi biisi menee vähän metikköön, nurkan takana odottaa uusi.”

Myös Pulkkinen alias Paperi T on oppinut tietynlaista löysin rantein ottamista. Hänestä tärkeintä on, että teksti kuulostaa vaivattomalta ja helpolta. Silloin sen kuvaamaan tunnetilaan voi samastua.

”Tekstin pitää olla sellainen, että voisi sanoa kirjoittaneensa sen röökiaskin takakanteen samalla kun on venannut dösää. Vaikka oikeasti olisi hionut sitä puoli vuotta.”

Nuorempana Pulkkinen yritti tehdä mahdollisimman kimurantteja multiriimejä. Sitä mukaa kun tyylitaju kehittyi, kikka-arsenaalista jäivät käyttöön vain ne, joita oma ilmaisu vaatii. Pulkkinen kiteyttää tämän kuvataidevertauksella.

”Picasso oli vitun hyvä maalari, mutta kukaan ei välittänyt, ennen kuin se alkoi maalata päin vittua.”

Genren nuoruus kuuluu Pulkkisen mukaan siinä, että moni suomalainen räppäri ei ole vieläkään löytänyt omaa tyyliään. Hänestä ongelmana on ahdasmielinen autenttisuuden tavoittelu, joka perustuu esikuvien matkimiseen.

”Uskon, että se on nuoren genren kasvukipuja. Halutaan tehdä ’aitoa’ räppiä samalla lailla kuin joskus tehtiin ’aitoa’ rockabillyä. Oikeasti kiinnostavia juttuja alkaa syntyä vasta sitten, kun siitä niin sanotusta aitoudesta päästää irti.”