Teosto-palkintovoittaja Paperi T: Mieluummin intellektuelli kuin maailman dorkin tyyppi

”Bring da motherfucking ruckus / bring da motherfucking ruckus!”

Henri Pulkkinen alias Paperi T oli kuudennella luokalla, kun hän kuuli ensimmäistä kertaa Wu-Tang Clania. Hän muistaa vieläkin, kuinka istui isovanhempiensa olohuoneessa ja laittoi Stockmannilta hankitun Enter the Wu-Tang (36 Chambers) -levyn Discmaniinsa. Kun avausbiisi Bring da Ruckus pärähti soimaan, Pulkkinen otti hetkeksi kuulokkeet pois päästään ja varmisti, ettei kukaan muu ollut kuulemassa. Hän tajusi välittömästi kuuntelevansa musiikkia, jota hänen ei pitäisi kuunnella.

Rap oli tullut Pulkkisen elämään jäädäkseen.

”Kun tietty musa tulee omaan elämään tietyssä iässä, se tulee niin vahvasti, että se jää sun instrumentiksi. Nuorena kuuntelemillani levyillä ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen itse, mutta niistä on ehkä löytynyt jokin tyyli tai estetiikka, jonka olen vetänyt oman filtterini läpi”, Pulkkinen sanoo.

Ennen rap-herätystään Pulkkinen kuunteli brittipoppia ja kirjoitteli englanninkielisiä sanoituksia. Tekstit jäivät pöytälaatikkoraapusteluksi, sillä laulaminen tai kitaransoiton opiskelu eivät kiinnostaneet Pulkkista tarpeeksi. Vasta räppäämisen myötä hän löysi kanavan herättää sanat eloon.

”Rapilla oli helppo aloittaa, koska siihen ei tarvita hirveästi lahjakkuutta. Sun ei tarvitse välttämättä pysyä biitissä eikä sanojen tarvitse rimmata, vaan sä voit vaan hölöttää. Ja sen voi tehdä periaatteessa minkä tahansa taustan päälle.”

Räppäämisestä innostuttuaan Pulkkinen alkoi miettiä, voisiko tekstejä kirjoittaa myös suomeksi.

”Aluksi se tuntui nololta, mutta siitä huolimatta aloin testailla suomenkieltä salaa. Jotenkin tajusin heti, miten rap-lyriikkaa tehdään. Ja sitten se vaan lähti.”

Aitous, alakulttuurit, valtavirta?

Vuoden sisään Pulkkisen alter ego Paperi T on saavuttanut lähes kaiken, mitä ”epäkaupallisella” rapilla voi Suomessa saavuttaa. Debyyttialbumi Malarian pelko nousi ilmestyessään Suomen virallisen listan kärkeen ja myi kultaa. Levynjulkaisukeikka Tavastialla myytiin hetkessä loppuun, minkä jälkeen kaikki suuret kesäfestivaalit halusivat Paperi T:n ohjelmistoonsa.

Myös tunnustuksia on sadellut. Teosto-palkinnon lisäksi Paperi T voitti Emma-gaalassa Vuoden tulokkaan ja Vuoden hiphop-albumin palkinnot. Funky Awardsissa hänelle ojennettiin Vuoden debyyttialbumin ja Vuoden artistin palkinnot.

Pulkkista lisääntynyt suosio lähinnä hämmentää.

”Juttelin asiasta hiljattain Pyhimyksen (Mikko Kuoppala) kanssa, joka sanoi kuulleensa kommenttia, että muista välillä pysähtyä ja juhlia. Mikko mietti, että mitä vittua se tarkoittaa? Avaat sä yksin skumppapullon himassa ja oot että wuhuu? Mulla on vähän sama ongelma. En osaa suhtautua tällaisiin asioihin, koska en ole ikinä halunnut olla ’jotain’, vaan ainoastaan tehdä jotain.”

Pulkkisen suhde julkisuuteen muistuttaa niin ikään Kalliosta kuuluisuuteen noussutta Pää Kii -solistia Teemu Bergmania. Kumpikin on lähtenyt tekemään musiikkia epäkaupallisista lähtökohdista, mutta päätynyt tilanteeseen, jossa heistä on kiinnostuttu oman skenen ulkopuolellakin. Samalla heidän harteilleen on soviteltu viittaa, jota he eivät koe omakseen.

Pulkkinen huomauttaa, ettei ole vielä hajottanut yhtä montaa bändiä kuin Bergman, mutta myöntää, että alakulttuurivirtausten nouseminen valtavirtaan voi olla hyväkin asia.

”Toivottavasti se on merkki siitä, että tässä maassa ja tässä ajassa on tilausta eri kulmasta tulevalle musiikille. Mutta toivottavasti se ei ole merkki siitä, että jos nyt annetaan tunnustusta yhdelle tai kahdelle tekijälle, niin sen jälkeen erilaisia tekijöitä ei enää tarvitse huomioida.”

”Aitoutta” vaalivissa alakulttuureissa kasvanutta suosiota ei aina katsota hyvällä. Myös Pulkkinen on joutunut huomaamaan tämän.

”Ensin sä voit olla se vaihtoehto, mutta jos siitä vaihtoehdosta tulee liian suosittu, se kääntyy itseään vastaan. Tavallaan ymmärrän sen musankuuntelijana, mutta on ollut outoa nähdä, kuinka se tapahtuu itselle. Yhtäkkiä mun kapakassa käymiseni saattaa symboloida jollekin toiselle ihmiselle sitä, että ei helvetti toikin jätkä käy täällä, pitääpä vaihtaa mestaa.”

Työtä hyvien tyyppien kanssa

Malarian pelon ilmestyttyä huhtikuussa 2015 Pulkkista alettiin kutsua oman sukupolvensa ääneksi. Osittain tähän vaikutti levyn kertojaminän tapa puhua asioista populaarikulttuuriviittausten kautta, osittain levyn eksistentiaalinen eroon liittyvä tematiikka. Pulkkinen ei – tietenkään – ota titteliä vastaan.

”On huvittavaa, kuinka mut on yhtäkkiä kruunattu joksikin intellektuelliräppäriksi. Mielestäni se kertoo siitä, kuinka vähän substanssia meidän nykymusassa on. Mutta mieluummin mä silti olen intellektuelli kuin maailman dorkin tyyppi.”

Pulkkisen mukaan Malarian pelkoa ei olisi välttämättä syntynyt, ellei hän olisi vuonna 2013 tehnyt yhteislevyä Paavoharju-yhtyeestä tutun Lauri Ainalan kanssa. Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne oli ensimmäinen levy, jonka lyyrinen maailma oli kokonaan Pulkkisen itsensä rakentama.

”Sen innoittamana uskalsin lähteä tekemään soololevyä. Mielestäni artistin pitäisi aina kokeilla erilaisia juttuja. Paavoharju-levyllä suurin referenssini oli black metal ilman, että lopputulos olisi black metalia. Malarian pelon kohdalla teemana oli puolestaan eroaminen. Suurin osa mua koskettaneesta populaarimusiikista on käsitellyt sitä aihetta, joten se oli pelottava suunta lähteä.”

Pulkkinen ei säästele kehuja puhuessaan Malarian pelon biittinikkareista ja tuottajista Kristo Laantista, Niko Liinamaasta, Miska Soinista, Roope Kinnusesta, Sandra Tervosesta ja Juuso Malinista.

”Tässä maailmassa on vitusti jengiä, jotka vaan pyörii korppikotkina ympärillä tai yrittää hiirulaisina päästä jostain kolosta sisälle. Ne yrittää todistella toisilleen, kilpailla keskenään tai olla parhaita jossain. Sitten on kourallinen ihmisiä, jotka on vaan vitun hyviä siinä mitä ne tekee. Niiden ei tarvitse päteä eikä yrittää tuoda itseään esille. Niiden ihmisten kanssa olen päässyt tekemisiin tämän musajutun aikana, ja ne on se syy, minkä takia tässä maailmassa kannattaa uiskennella.”

Kun Pulkkiselta kysyy hänen loppuvuoden suunnitelmiaan, vastaus on hyvin pulkkismainen:

”On mulla pari juttua, mutta en halua vielä puhua niistä, koska mua ahdistaa kun muusikot aina jauhaa omista jutuistaan, mutta sitten ne ei ikinä valmistu tai niissä kestää kolme vuotta. Mieluummin puhun sitten, kun on jotain puhuttavaa.”