iskelmä, Vesa-Matti Loiri, Pepe Willberg, sanoittaja, säveltäjä
11.02.2019 Teksti: Pasi Kostiainen. Kuvat: AJ Savolainen

Teoston Vuoden musiikintekijä -palkinnon vastaanotti Iskelmä Gaalassa tänä vuonna Timo Kiiskinen. Hän on pitkän linjan laulaja-lauluntekijä, joka omien levytystensä ohella on kirjoittanut kappaleita muille artisteille neljällä vuosikymmenellä.

Voiko vastakohdista ja ristiriidoista syntyä täydellistä, sopivaa harmoniaa?

Tämä tulee mieleen, kun kuuntelee Timo Kiiskisen, 55, luonnehdintoja ajatuksistaan. Mietteistä, jotka risteilevät kokeneen laulaja-lauluntekijän, säveltäjä-sanoittaja-sovittajan mielessä hänen ammattiaan koskien. Ne ajatukset ovat monesti keskenään täysin vastakkaisia.

Kuten vaikka se, mitä Kiiskinen ajattelee viime aikaisesta menestyksestään. Hän on ollut tekemässä muun muassa Lauri Tähkän tuoreita jättihittejä Palavaa vettä ja Mä en pelkää.

”On kummallista, että pystyy tekemään radioissa paljon soivia hittejä edelleen – näin pitkän uran jälkeen. Olen aina ajatellut, että se on mahdollista. Se on ollut minulle itsestään selvää. Mutta samaan aikaan olen myös tuntenut, ettei se voi olla mahdollista”, hän sanoo – ja nauraa remakasti.

Tämä vaatii lisäselvitystä. Kiiskinen täsmentää, että monissa lauluntekijöissä – hänessäkin –  yhdistyvät äärimmäisyydet. Toisaalta ollaan herkkiä ja haavoittuvia, toisaalta korskean itsevarmoja.

Näiden mielen taistelujen seurauksena syntyy kauniita ja koskettavia sekä viiltäviä että vavisuttavia lauluja.

Ja silloin, kun epävarmuus on voimissaan, nousevat Vuoden musiikintekijä -palkinnon kaltaiset julkiset tunnustukset arvoonsa.

”Kun itsetuntoa ei ole yhtään, nämä tällaiset palkitsemiset sysäävät taas oikealle uralle”, Kiiskinen kiittää.

Teoston jakaman Vuoden musiikintekijä -palkinnon Kiiskinen otti vastaan Iskelmä Gaalassa Tampere-talossa perjantaina 15.2. Hänen lauluntekijäammattitaitonsa on palkittu aiemminkin: Kiiskiselle on myönnetty Kullervo Linna -palkinto hänen ansioistaan iskelmä- ja tanssimusiikin luojana (2011) sekä Juha Vainio -palkinto (2014) hänen sanoittajankyvyistään.

Mutta miten Kiiskisestä ylipäätään tuli lauluntekijä?

Kotiseutu Pohjolassa, Beatles, Elvis ja blues

”Lapsena kuuntelin radiota, niitä kahta kanavaa, joilta ei paljon edes musiikkia tullut. Mutta kun tuli, se vaikutti voimakkaasti. Lähinnä kotimainen iskelmä. Joku Kotiseutu Pohjolassa, ne isä ja äiti ja siskot, veljet siellä… näin sen kuvina ja liikutuin kyyneliin”, Kiiskinen kuvailee Onni Oinaan sanoitusta.

Myöhemmin tulivat isompien sisarusten levyt. Beatles, joka mykisti silloin ja toimii yhä – sekä Black Sabbath ja Led Zeppelin, joita oli kyllä innostavaa kuunnella, mutta ne eivät herättäneet samastumaan.

Nuoruusvuosina Lahdessa Kiiskinen soitti blues-bändissä. Tuolta ajalta mieleen on jäänyt erityisesti se, kun vierailijaksi tuli Pepe Ahlqvist.

”Olimme soittaneet puoli tuntia omaa juttua. Pepe nousi lavalle ja alkoi soittaa huuliharppua, koko esitys nousi uudelle tasolle. Hän on niin suvereeni”, Kiiskinen kuvailee.

Opeteltuaan satoja ja tuhansia muiden artistien biisejä, parikymppinen Kiiskinen alkoi kirjoittaa lauluja. Ne olivat silloin – ja ovat yhä – kooste kaikesta musiikillisesta harrastuneisuudesta. Lapsuuden iskelmästä, Beatlesista, nuoruusvuosien Elvis - ja fiftari-villityksestä, afrikkalaisista musiikkikulttuureista ammentaneesta Sambesi -yhtyeestä – ja ahkerasta kirjoittamisesta.

”Kun aloin kirjoittaa biisejä, niitä syntyi paljon. Minulla on ullakolla muovikassikaupalla kasetteja biiseistä”, Kiiskinen muistelee.

Ensimmäisen soololevynsä Toinen kuu hän julkaisi vuonna 1992, 28-vuotiaana. Silloin juuri Kiiskisen kaltaiset laulaja-lauluntekijämiehet olivat suosittuja. Lama-Suomessa kuunneltiin Pekka Ruuskan, Mikko Kuustosen, Edu Kettusen ja muun muassa Esa Kaartamon ihmisläheisiä tarinoita. Kiiskinen niputettiin osaksi samaa ilmiötä. Silloin se ärsytti, mutta nyt hän ymmärtää, että kyse oli enemmän hänen taiteilijalaatunsa kuvailemisesta häntä kuulemattomille.

Omien levytystensä huipentumana hän pitää levyä Omalla maalla (2007). Albumilla Kiiskinen tulkitsee riisuttuja versioita kappaleistaan, myös muille kirjoittamistaan, kuten Samuli Edelmannin Sinisestä soinnusta ja Sami Saaren Ainutkertaisesta.

”Sillä levyllä olin omalla maalla. Mutta asiat muuttuvat. Nyt omalla maalla olisi taas jossain muualla”, Kiiskinen sanoo.

Hän teki lähestulkoon valmiiksi levyllisen musiikkia muutama vuosi sitten, mutta ei ollut lopulta tyytyväinen kokonaisuuteen. Nyt on uusi levy taas tekeillä. Se saattaa perustua 1200-luvulla eläneen persialaisen mystikon Rumin teksteihin.

Tämä projekti on seurausta Kiiskisen Vesa-Matti Loirille kokoamasta albumista Pyhät tekstit (2016). Kiiskinen sävelsi levyllisen eri uskontojen pyhiä kirjoituksia lauluiksi, Loiri tulkitsi.

”Omat tekstit alkoivat tuntua aika kevyiltä näiden kirjoitusten rinnalla”, Kiiskinen hymähtää. 

Luomisen kriisikausia, tyhjän paperin kammoa Kiiskinen on potenut urallaan silloin tällöin. Pisimmillään hän on ollut kirjoittamatta tai saamatta ainakaan aikaiseksi mitään itselleen kelpaavaa jopa parin vuoden ajan.

Kokemus on tuonut lauluntekijän ammattitaitoon rauhaa. Hän osaa nyt luottaa, että ennemmin tai myöhemmin uutta syntyy jälleen.

Lauluja muille ”legendana”

Pepe Wilbergin Saimaa -levyn sanoitukset ja kappaleita muun muassa Kaija Koolle, Samuli Edelmannille, Anna Puulle, Eero Raittiselle, Jani Wickholmille, Topi Sorsakoskelle, Kari Tapiolle ja Vesa-Matti Loirille.

Oman soolotuotantonsa lisäksi Kiiskinen on siis kirjoittanut siis lauluja paljon muille artisteille. Hän työskentelee sekä yksin että nykytyyliin työryhmien osana.

”Olen ollut biisileireilläkin”, hän sanoo.

”Voisin olla monien muiden tekijöiden isä, mutta ei ikäerolla ole mitään väliä, kun aletaan tehdä. Jotkut näistä nuorista sanovat, että olen legenda. Mutta joka kerta biisinteko alkaa alusta, vanhoilla näytöillä ei ole merkitystä.”

Mutta nuoret tekijät taitavat ajatella Kiiskisestä samoin kuin tämä koki Pepe Ahlqvistin: nyt Kiiskisen panos nostaa biisit uudelle tasolle. Hän on suvereeni.

Ja vaikka ajat muuttuvat, ihmisiin vetoavan kappaleen olemus ei loppujen lopuksi juurikaan muutu. Nykyäänkin tuntuu radioaikaa ja striimaajia löytyvän myös kappaleille, joissa Kiiskisen mielestä ”sopiva intervalli” ja ”mieleen jäävä sanoitus” osuvat yhteen, ja ”biisin dramaturgia” on kunnossa.

”Joku Avicii käytti ihan vanhoja tehokeinoja”, hän sanoo.

Ja niin hän käyttää itsekin. Palavaa vettä -sanapari on viime aikoina jäänyt monen kuulijan mieleen.

Timo Kiiskinen naurahtaa:

”Mitähän sekin tarkoittaa?”