Työmiestä aina tarvitaan

Kun 80-luvun loppupuolella aloittelin biisinikkarin uraani tehden kappaleita Commodore 64 -kotitietokoneella, en voinut villeimmissä unelmissanikaan aavistaa, mitä teknologia tulee seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana mahdollistamaan. ”Kuusnelosella” säveltäminenhän muistutti enemmän ohjelmointia, kun jokainen nuotti kestoineen tallennettiin heksadesimaalilukuna tietokoneen näppäimistöllä. Laite mahdollisti kolmen äänen polyfonian, mikä aiheutti tiettyjä rajoituksia, mutta auttoi toisaalta minua pysymään perusasioiden äärellä.

Näin jälkeenpäin olen miettinyt, että juuri Commodorella naputtelu loi minulle aikamoisen musiikillisen hahmotuksen peruskiven: musiikki täytyi kuulla ensin päässään ennen varsinaista ohjelmointia, kun laitteistoon ei voinut liittää edes kosketinsoitinta (tai minulla ei sellaisesta ainakaan ollut tietoa), jolla ideoida ja jammailla. Nämä rajoitteet eivät nuorta jumputtajaa masentaneet, niin suuri oli into musiikin tekemiseen. Tulinkin tehneeksi Kuusnelosella kymmeniä biisejä, joita voi vieläkin taitava nettietsivä löytää tietoverkosta. En kuitenkaan kehota kuuntelemaan niitä. Hymiö.

90-luvun alussa C64 vaihtui Amiga 500 -tietokoneeseen. Sen neljä kanavaa 8-bittisiä sampleja sekä tracker-tyyppinen käyttöliittymä olivat kuin taivas maan päällä. Tuohon aikaan tein ensimmäisiä elektro- ja räppidemoja juurikin Amigalla ja C-kasettineliraiturilla. Olisin antanut vaikka oikean käteni saadakseni reverb-kaikua tuotantoihini, mutta sellaisiin laitteisiin ei ollut varaa. Samaisella neliraiturilla ja muutamalla muovisella mikrofonilla ääniteltiin myös silloisen HC- ja metallivaikutteisen bändini demoja, mikä oli opettavaista sekin. Jossain vaiheessa löysin Amigaan softan, joka pyöritti kahdeksaa MIDI-kanavaa. Näihin aikoihin sain myös ensimmäisen syntikkani ja sen pyörimään synkassa samplekanavien kanssa. Ai että kuulkaas, sillä setillä saikin jo paljon pahaa aikaan!

Muutamaa vuotta myöhemmin siirtyessäni DAW- eli Digital Audio Workstation -maailmaan ei nuoren miehen varallisuus tietenkään riittänyt tarpeeksi tehokkaaseen koneeseen, jolla softaa pyörittää. Nihkeää oli tekeminen ja olin jopa hieman turhautunut. Onnekseni sain työtilauksen säveltää musiikkia televisioon erääseen nuortenohjelmaan ja tästäkös motivaatio nousi aivan uusiin sfääreihin. Projektista saaduilla Teosto-korvauksilla ostin hieman ennen vuosituhannen vaihdetta ensimmäisen Pro Tools -laitteistoni. Ohjelmiston karun ammattimainen käyttöliittymä hieman kauhistutti aluksi, mutta kyllä sekin haltuun otettiin.

Noihin aikoihin tein musiikkia yhdessä Arttu Peljon kanssa muun muassa Firevision-yhtyeemme puitteissa, ja etenkin Arttu otti uudet kamat hyvinkin innokkaasti haltuun selaillen manuaaleja iltalukemiseksi. Tekeminen otti jättiaskeleen ammattimaisempaan suuntaan ja vuokrasimme jonkinlaisen studiotilankin Vaasasta. Saimme levydiilin ja pääsimme Hollolaan Petraxiin tekemään albumia Tuovisen Jyrkin kanssa. Se oli nuorille kavereille mullistava kokemus! Saavutimme biiseillämme kohtalaista suosiota ihan valtakunnantasolla, kirsikkana kakun päällä Stars-kappaleemme, joka oli yksi vuoden soitetuimpia kappaleita radiossa tasan kymmenen vuotta sitten. Saimme kokea keikkarundit ja artistiuteen liittyvät lieveilmiöt, mistä on kertynyt erittäin tärkeää pääomaa nykyisiin töihimme. Arttuhan on tätä nykyä yksi Fried Musicin omistajista ja tämän maan rautaisimpia ammattilaisia alalla. Teemme edelleen paljon hedelmällistä yhteistyötä.

2000-luvun puolivälissä ymmärsin olevani enemmän biisinkirjoittaja ja tuottaja kuin äänittäjä ja miksaaja. Artistinakaan en itseäni nähnyt – siihen liittyi mielestäni liikaa toimintaa, jolla ei ollut käytännössä mitään tekemistä musiikin tekemisen kanssa. Ymmärsin myös, etten ole tarpeeksi kiinnostunut tekniikasta eli gearista, kuten alalla sanotaan, vaan nimenomaan biisien tekemisestä. Näin jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt esimerkiksi Artun työtä seuranneena sen, että kärsivällisyyteni ei pidemmän päälle olisi riittänyt studiotyöskentelyyn levytuotantojen puitteissa. Tuolloin laskin pennoseni yhteen, ajoin silloisen ”studioni” alas, ostin omakotitalon ja rakensin työhuoneen autotallin varastotilaan. Tätä päätöstä en ole katunut hetkeäkään.

Keskityin täysin biisien tekemiseen ja käytin lähes kolme vuotta elämästäni pelkästään siihen. Matkustelin ristiin rastiin Eurooppaa työskennellen eri puolilta maailmaa olevien ihmisten kanssa. Kokemuksieni myötä laitteistoni on askeettisimmillaan kuin koskaan. Käytännössä settini mahtuu lentolaukkuun, lukuun ottamatta tietysti kaiuttimia ja soittimia. Ammattimaiselta kuulostavan tuotannon saa aikaan vuonna 2013 yhdellä kannettavalla tietokoneella – se joka muuta väittää, ei tiedä mistä puhuu. Tosin onnistumiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkä läppäri, toisin kuin jotkut sitkeästi uskovat. Että tätä jumputustahan tulee nappia painamalla ja siskonpoikakin tekee sitä teknoa tietokoneella…

Työhuoneessani olen tehnyt tuotantoja ihan albumeille asti. Mukavasti myyneille ja radiossakin paljon soineille sellaisille. Jopa ulkomaille. Tällä hetkellä mahdollisuudet menestykseen ovat hyvät, onhan valtavirtaa juuri nyt sellainen musiikki, jonka tekemistä olen harjoitellut käytännössä koko muusikonurani, yli 20 vuotta. Olen julkisestikin sanonut, ettei enää kyse ole siitä, kenellä on parhaimmat laitteet ja isoimmat studiot. Tällä en suinkaan vähättele oikeiden äänitys- ja masterointistudioiden ja Artun kaltaisten huippuosaajien tarvetta. Jos ajatellaan esimerkiksi valmiin tuotteen miksaamista ja masterointia, käytän lähes poikkeuksetta alan ammattilaisten apua. En pysty autotallin varastossa tekemään sellaista jälkeä, joka soisi sataprosenttisen varmasti esimerkiksi Saksan kaikilla radiokanavilla hyvin ja tasalaatuisesti. Olen jopa kuullut, että Jenkeissä eri radiokanaville masteroidaan biisit räätälöidysti riippuen kanavien lähetysketjussa käytetystä kompressoinnista ja muusta tekniikasta. Olisi hullua luottaa hyvään tuuriin näin tärkeässä asiassa vain siksi, että haluaa koko tuotantobudjetin itselleen.

Pienenä musiikkimaana kansainvälisillä markkinoilla meidän on pidettävä yhtä ja pyrittävä käyttämään maamme huippuosaajia niillä osa-alueilla, joilla kukin on parhaimmillaan. Rahaa kyllä tulee, kun on sen aika. Käyttääkseni kehittämääni ns. jääkiekkoteoriaa: pelaat juuri niillä areenoilla, jonne kuulut taitojesi puolesta. Harvemmin niitä mestispelaajia NHL:ssä näkee, kaikella kunnioituksella Mestistä kohtaan. Mikäli kikkailemalla tai supliikkina henkilönä livahdat taitojasi ylemmälle sarjatasolle, ei urasi siellä montaa vaihtoa tule kestämään. Hyvien ketjukavereiden kanssa kaikki on kuitenkin helpompaa. En muuten ole sukunimestäni huolimatta sukua Juhani Tammiselle.

Nykytekniikka antaa erinomaiset työkalut saattaa tuotanto sille tasolle, että kun levy-yhtiön A&R kuuntelee demoani valitessaan biisiehdokkaita artistin levylle, siitä välittyy kaikki olennainen. Joskus se on jopa sellaisenaan napakymppi ja saan demon raidat myytyä kelpo korvausta vastaan. Sitäkin on minulle tapahtunut useastikin näinä jumputuksen kulta-aikoina.

Olen miettinyt, mitä sitten tapahtuu, kun valtavirta muuttuu joksikin muuksi. Ja sehän muuttuu, ennemmin tai myöhemmin. En minä pysty nykyisessä työhuoneessani äänittämään edes kitarakaappia kunnolla, puhumattakaan rumpusetistä. Vaikken uskokaan enää mihinkään maailmanlaajuiseen suppeaan musiikilliseen trendiin – niin nopeatempoista ja pirstaloitunutta popkulttuuri nykyään on – veikkaan akustisemman musiikin tekevän tuloaan. Ja sitä ei nyrkkipajoissa toteuteta, ainakaan laadukkaasti. Kaikkia meitä tarvitaan, sillä kukaan ei ole hyvä kaikessa. Ja uskokaa tai älkää, kyllä se Pihtiputaan mummokin laadun erottaa, sekä teknisen että sisällöllisen.

Teksti: Mikko Tamminen
Kirjoittaja on vaasalainen säveltäjä ja tuottaja, joka tällä hetkellä omien sanojensa mukaan elää jatkettua nuoruutta keikkaillen ahkerasti ympäri maata räppiryhmänsä kanssa. Kirjoittaja lähettää kesäiset terveiset kaikille lukijoille. Lue lisää Mikosta www.alkalyne.fi/biography/

Kuvat: Jussi Pernaa, Arttu Peljo, Mikko Tamminen ja Hanna Paavola