Verkkomediat tukevat kansainvälistä uraa 2000-luvulla

Kymmenen vuotta sitten elektronista popmusiikkia tekevä helsinkiläinen yhtye Le Corps Mince de Françoise nousi indie-hitiksi ennen muuta Saksassa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Kotimaassa hämmästeltiin, keitä nämä nuoret tytöt oikein olivat. Tänään bändin nimi on tiivistynyt muotoon LCMDF, ja siihen kuuluvat siskokset Mia ja Emma Kemppainen.

”Vuonna 2006 Emma latasi meidän musiikkia MySpaceen, joka oli silloin kova juttu. Meistä tuli MySpace-bändi ja nousimme kansainväliseen tietoisuuteen sitä kautta, niin kuin moni muukin, kuten vaikka Lily Allen. Kappaleitamme soitettiin tuhansia kertoja joka päivä”, Mia kertoo.

Bändin MySpace-kotisivun sai muutettua oman näköiseksi, ja sitä kautta saattoi kuunnella kappaleita suoraan.

”Se oli tosi toimiva kanava levittää musiikkia. Teimme kaiken itse, eikä meillä ollut levytyssopimusta, eikä mikään suuryritys ohjaillut meitä”, Emma jatkaa.

Helsingin Sanomat julkaisi vastikään jutun, jossa pohdittiin suomalaisen musiikin vientiä, kilpailun kovuutta kansainvälisellä markkinalla ja että harva kotimaisista artisteista valitsee esityskielekseen englantia. Mia ja Emma poikkeavat kielivalinnan osalta valtavirrasta ja tarkastelevat markkinoita ilman tarkkoja maarajoja.

”Suomalainen musabisnes keskittyy suomenkieliseen musiikkiin ja me laulamme englanniksi. Olemme suomenruotsalaisia ja olemme aina seuranneet myös ruotsalaista populaarikulttuuria, mutta ruotsikaan ei oikein tunnu sopivalta meille. Miksi rajaisimme yleisömme pieneen Suomeen, kun voimme tavoittaa isompia yleisöjä?”, Mia kysyy.

Berliinin taiteilijakeskus

LCMDF päätti muuttaa Berliiniin vuonna 2008, koska heille tarjoutui mahdollisuus keikkailla ympäri Eurooppaa. Mia oli 18- ja Emma 20-vuotias.

”Berliinissä asui paljon elektronisen musiikin tekijöitä jo silloin. Tapasimme tuottaja Jonas Verwijsen. Ja teimme sopimuksen New Judas -nimisen suomalaisen elektronisen musiikin levy-yhtiön kanssa. He olivat myös Berliinissä”, Mia kertoo. 

 ”Tapasimme siellä paljon kiinnostavia musiikintekijöitä, ja sinne syntyi hyvä taiteilijakeskus”, Emma jatkaa.    

Blogit olivat tuolloin uusi iso juttu, ja moni trendikäs bloggari mainitsi Le Corps Mince de Françoisen. Myös julkkisbloggaaja Perez Hilton postasi heistä, ja huomio oli taattu.

”Tulimme ohituskaistalta suomalaiseenkin mediaan, suoraan Imagen kanteen. Se ärsytti monia, varsinkin koska olimme niin nuoria”, Mia toteaa. 

”Rumba kirjoitti meistä tosi ilkeästi, että emme osaa soittaa, olemme noloja ja ärsyttäviä. Aluksi olimme punk-asenteella liikkeellä ja teimme kokonaistaideteosta itsestämme. Säädimme ihan itse koko paketin kasaan ja kansainvälinen media hehkutti meitä. Olihan se hämmentävää”, Emma huomauttaa.

Oma visio hukassa

Vuonna 2010 bändin kolmas jäsen Malin Nyqvist erosi yhtyeestä ja seuraavana vuonna ilmestyi uudelleen nimetyn LCMDF:n ensimmäinen levy Love & Nature. Mia ja Emma ovat aina tehneet yhtyeen kappaleet yhdessä, ja Emma on sanoittanut ne.

Musiikkibisnes kuluttaa kuitenkin nopeasti.

”Joku menestyy heti, mutta se voi olla sattumaakin. Bisneksessä on tapana hokea, että sinusta tulee tähti. Mutta sitten biisiä ei striimatakaan tarpeeksi. Monella on sekä sisäisiä että ulkoisia paineita näyttää osaamistaan. Joskus se on liikaa. Nykyään kaikki on julkisesti laskettavissa: tykkäykset ja striimaukset ovat kaikkien nähtävissä, eikä niitä voi selittää paremmiksi. Moni alkaa tehdä sellaista musiikkia, joka saa tykkäyksiä, eikä sitten enää löydä omaa ääntään. Oma visio meni meiltäkin hukkaan ja sen löytäminen oli rankkaa”, Mia toteaa.

”Jossain vaiheessa aloimme silotella liikaa tyyliämme, ja pidimme tärkeänä, että meidät koetaan ammattimuusikkoina. Meidän olisi pitänyt arvostaa enemmän sitä, mitä olimme aluksi, sitä omaa juttuamme”, Emma pohtii.

Kemppaiset kritisoivat levy-yhtiöitä ja kustantajia, jotka tekevät artistien kanssa parin sinkun sopimuksia.

”Huomio siirretään nopeasti seuraavaan mahdolliseen kykyyn, eikä musiikintekijöille anneta mahdollisuutta kasvaa ja näyttää taitojaan. Olemme kokeneet sekä huonon että hyvän suhteen levy-yhtiöön, ja se vaikuttaa todella paljon tekemiseen. Onneksi olemme voineet keskenämme jutella huonoista tuntemuksista ja lähteä huonoista suhteista. Nyt meillä on manageri, joka haluaa, että teemme itsemme näköistä musiikkia, vaikka siihen menisi aikaa”, Emma sanoo.

Sad Bangers kertoo Y-sukupolven tarinaa

Mia muutti takaisin Helsinkiin puoli vuotta sitten. Emma palasi jo vuonna 2014 suorittaakseen loppuun graafisen suunnittelun opintonsa TAIK:issa.

”Minä opiskelin musiikintuottajaksi Berliinissä ja tein musiikkia muille artisteille, pääosin co-write-tyylillä. Nyt meillä on oma studio Töölössä, ja se on tosi tärkeää. Minun on helpompi ankkuroida itseäni tänne. Halusin myös tehdä taas omaa musiikkia kaupallisemman biisinteon jälkeen”, Mia kertoo.

Uusi levy syntyi tarpeesta tehdä viimein omaa visiota vastaavaa musiikkia ja kertoa henkilökohtainen selviytymistarina.

”Pari vuotta sitten elämääni kerääntyi liikaa asioita ja paloin loppuun. Sad Bangers kertoo kokonaisuutena siitä, kuinka ulospäin näytät iloiselta ja juoksentelet paikasta toiseen, mutta sisälläsi on suuri suru. Hektisestä ja leikittelevästä alusta sukelletaan syviin vesiin. Waterfalls on viimeinen raita, ja se on eräänlainen pelastus, jossa löydetään yhteisöllisyyden voima”, Emma kertoo.

”Sad Bangers on vaikean matkan lopputulos. Kerromme tarinamme itseironisesti, mutta rehellisesti. Energinen bilepop yhdistyy surumielisiin tarinoihin”, Emma jatkaa.

Emma laajentaa burn outin myös sukupolvikokemukseksi.

”Me milleniaalit olemme yrittäjähenkisiä ja uskomme edistykseen, mutta tälle optimismille ei ole yhteiskunnallisia edellytyksiä. Päinvastoin, Y-sukupolvella menee huonommin kuin vanhempiemme sukupolvella. Monet meidän ikäiset ihmiset kipuilevat samoja asioita. Olemme individualistisia superstaroja ja olemme kasvaneet somessa itseämme esiin tuoden. Minän sijaan meidän on nyt löydettävä yhteisöllisyys, ja musiikki on siihen yksi keino”, Emma painottaa.

Albumi tärkeä musiikintekijän identiteetille

Omien kappaleiden tekemisessä siskokset käyttävät paljon visuaalisia elementtejä apunaan.

”Analysoimme joka kappaletta pitkään. Puhumme usein niiden väreistä ja tunnelmista, ja katsomme elokuvia tai taidetta saadaksemme ideoita. Sad Bangers on tarinallinen ja taiteellinen kokonaisuus, ja halusimme tehdä nimenomaan kokonaisen albumin. Levyjä pidetään taloudellisesti kannattamattomina, mutta ne ovat musiikintekijöille edelleen tärkeitä oman tyylin löytämisessä ja taiteen tekemisessä. Kun kokonaisuus toimii ja koskettaa kuulijoita, se voi olla myös kaupallisesti kannattava”, Emma vakuuttaa.

Albumi julkaistaan sekä digitaalisesti että vinyylinä. Levyjä myydään keikoilla ja DJ:t ostavat vinyylejä. Albumi toimii myös vedenjakajana omassa elämässä.

”Olemme kasvaneet, ja haluamme näyttää, mitä meistä on tullut. Kerromme, mitä meille tapahtui, ja levy merkitsee uutta alkua”, Mia tiivistää.

Mia ja Emma on palkattu biisinkirjoittajiksi Saksan BMG Publishingille, mikä auttaa heitä elämään musiikintekemisellä.

”Meidän tuloissa olennaisia lähteitä ovat Teosto, Gramex ja keikkatulot. Olemme myös tehneet musiikkia toisille erikseen ja yhdessä. Co-write on tehokasta: tekijät kokoontuvat yhteen päiväksi ja tarkoitus on kirjoittaa hitti. Siinä ei analysoida eikä haeta inspiraatiota, kuten oman musiikin kohdalla teemme. Sessiot ovat välillä mukavia, mutta se tyhjentää sielua, jos sitä tekee pitkään”, Mia toteaa.

Imago, ulkonäkö ja some

Emma ja Mia ovat tyytyväisiä, että ”glossy pop star” -tyylinen teennäisyys on saanut rinnalleen rehellisempää imagon rakennusta niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa.

”Jos muusikko haluaa pitkän uran, hänen on panostettava suhteeseensa kuulijoihin. Vain sillä on lopulta merkitystä. Aiemmin artisteilla oli usein alter ego, jonka he esittelivät julkisuudelle, mutta nykyään voi olla oma itsensä, jolloin kontakti kuulijaan syntyy luonnollisemmin. Jaksamisen kannalta on tärkeää olla aito”, Emma toteaa.

LCMDF:n some-presenssi on kulkenut MySpacesta ja blogeista Facebookiin ja Instagramiin.

”Sosiaalinen media on haastava väline, koska alustat rajoittavat toimintaamme. Algoritmit muuttuvat ja koettavat ohjata meitä esimerkiksi olemaan aktiivisempia. Emme edes tiedä, onko joku alusta olemassa jonkin ajan kuluttua. Tällä hetkellä tuomme persoonallisuuttamme esiin Instagramissa, ja Facebook-sivu on puolestaan bändin kotisivu.”

Ulkonäköpaineet alalla ovat kovat. Uudella Another Sucker -videolla Emma ja Mia kääntävät selkänsä katsojille, ja Sad Bangers -levyn kannessa heidän kasvojensa edessä on ilmapallot.

”Näin kommentoimme sitä, että erityisesti naisartisteja arvotetaan ulkonäön perusteella. Joku Ed Sheeran saa näyttää siltä kuin olisi vasta herännyt, kun taas Taylor Swiftin odotetaan olevan täydellisesti laittautunut”, Mia huomauttaa.

”Mies on musiikintekijä, nainen myös naama. Me haluamme, että kuulijat keskittyvät meidän biiseihimme eivätkä kasvoihin. #MeToo-kampanjan jälkeen tällaiset teemat saavat vastakaikua. Toisaalta visuaalinen ilmeemme on meille tärkeä ja ilmennämme sillä persoonallisuuttamme”, Emma kertoo.